1. Kadotus

taysikuu

 

1. Kadotus – avaintenluovutus 18.6.2014

Astuimme sisään uuteen kotiimme ja kadotukseen. Väkevä, ennenkokematon haju löi jalat alta, ja tuntui kuin se olisi hämärtänyt koko talon alakerran.

– Mikä tämä haju on, isäntä kysyi myyjältä heti ovensuussa.

– Kyllä mekin sitä vähän ihmeteltiin. Olisiko vanhojen maitopurkkien hajua, vuokralainen on jättänyt ne huuhtelematta. Tai viemärin hajua, tämähän on ollut tyhjillään pari kuukautta. Ja tuossa kampaamossa on ihan omanlaisensa haju, myyjä arvaili.

Ei se ollut hapanneen maidon, kuivuneen viemärin, kemikaalien tai edes maakellarin haju, vaan hävityksen kauhistuttava lemu: outo ja paikantumaton, läpitunkeva, kaikennielevä ja järjen hämärtävä löyhkä, joka tulisi viemään meiltä koko maallisen omaisuutemme.

Olimme tehneet talokauppaa ja myyneet omaa, kahdesta kaksiosta yhdistämäämme putki-, sauna- ja keittiöremontoitua kerrostalokolmiotamme jo puoli vuotta. Ensiasuntomme oli valoisa, avara tasku ihan liki taivasta maailman parhaassa Pispalassa, ja sieltä antoi seesteinen sielunmaisema suoraan Pyhäjärvelle. Rakkaudella ja huolella vaalimamme kolmio oli kuitenkin alkanut käydä ahtaaksi viisihenkiseksi kasvaneelle perheellemme ja kahdelle kissallemme.

– Eteenpäin on elävän mieli, olimme tuumanneet löydettyämme tolkun, keski-ikäisen talon melkein naapurista, ja ryhtyneet hieromaan talokauppoja.

Se oli ollut väsytystaistelua. Olimme sorvanneet sopivaa hintaa välittäjän kanssa ja ilman kuukaudesta toiseen ja saaneet lopulta läpi ehdollisen tarjouksen. Käsillä oli elämämme tilaisuus: loppuelämän koti Pispalassa, johon olimme juurtuneet kuin viishaarainen pihlaja Pyhäjärven rantaan, ja luottavaisin mielin lastasimme kaikki marjat samaan vasuun. Oma talo oli unelmiemme täyttymys: emme haikailleet mökkiä tai matkustelua, kalliita harrastuksia, autoa tai elintasoa, vaan omaa kotia, jossa voisimme vaalia hyviä hetkiä kuin onnenjyviä, kasvattaa yhdessä lumoavia lapsiamme ja varttua isovanhemmiksi. Laskelmiemme mukaan siirtymän kolmiosta omaan kotiin pitäisi onnistua, jos kaikki menisi nappiin. Junnaavan alun jälkeen palaset alkoivat loksahdella nopeasti kohdilleen, kun saimme myytyä asuntomme viimeisestä näytöstä, unelmatorttukahvien ja yksityisnäytön jälkeen.

Hitaasti ja sitkeästi olimme jyrsineet myös läpi talokaupan harmaan kiven – joka oli ollut täynnä vastoinkäymisiä tyrmättyine tarjouksineen, kotiin unohtuneine kauppakirjoineen ja oksennustautineen – kunnes viimein kuvittelimme päässeemme maaliin. Sen sijaan seisoimme nyt sydän kauhusta jyskyttäen, jalat hervottomina uuden, haisevan kotimme eteisaulassa ja tiesimme ettei tästä olisi paluuta: meidän olisi muutettava tänne. Kaupat oli tehty.

Muistan kuinka istuin illalla polvillani kuin rukoillen ettei tämä olisi totta tyhjänä kaikuvassa, hajun kyllästämässä salissa, kun isännän sisko perheineen tuli tutustumaan taloon. Heidän kasvoillaan häälyi haltioitunut hämmennys.

– Haistatteko te tämän hajun? Tältä haisee talossa, jota ei missään nimessä pitäisi ostaa.

Vietimme juhannuksen uudessa, lemuavassa kodissamme mieheni isän ja siskonperheen kanssa. Kannoimme taloon patjat ja petivaatteet, ruokapöydän, tuolit ja television Pikku Kakkosta ja jalkapallon MM-kisoja varten, ja grillailimme, ulkoilimme ja yritimme olla kuin hajua ja kauhua ei olisikaan. Lankomiehen päätä kivisti koko viikonlopun ja isännän kurkkua karvasteli aivan kuin heinänuha olisi alkamassa. Minä nukuin kuolleeksi kiitetyn lailla ja kampesin aamuisin itseäni ylös kuin mullan alta nielu täynnä hiekkaa ja hirvitystä.

kotikatu

 

2. Ei voi olla totta! – homekoira nuuhkii nurkat 24.6.2014

Jotain oli tehtävä. Isäntä kutsui maineikkaan homekoirayrityksen tutkimaan taloa, ja ensimmäisen muuttopäivän aamuna englanninspringspanieli Riina tuli nuuhkimaan talon läpikotaisin. Kutsuimme myös myyjän tilaisuuteen, ja odottelimme yhdessä ulkona, kun koira tutki emäntänsä kanssa talon ylä- ja alakerran sekä kellarikerroksen saunatilat.

Koira merkkasi laajoja alueita talon molemmista asuinkerroksista, vähemmän toki juuri remontoidusta alakerrasta. Koiran näytöt merkittiin punakynällä pohjakuvaan, ja kun meidät kutsuttiin sisään katsomaan karttaa, kihosivat kyyneleet silmiin sekä meillä että myyjällä.

– Ei voi olla totta!

– Eihän tämä edes ole paha näyttö. Usein vanhoissa taloissa koira merkkaa hyvinkin laajasti. Se löytää myös pienet, kuivuneet kasvustot, jotka jäävät alle terveysviranomaisten raja-arvojen eivätkä aiheuta merkittävää terveyshaittaa. Tämä on iäkäs talo, jonka purueristeitä ei ole vaihdettu, ja koira löytää niistä aina jotain. Puutalon kanssa pärjää aina, koetti yrittäjäpariskunta rauhoitella meitä.

Homekoirayrittäjät ottivat pyynnöstämme huonepölyn toksisuusmittausnäytteen sekä yläkerran että alakerran makuutiloista. Pyyhintäpölynäytteet kerättiin vaatekaapin päältä ja lämpöpatterin taustalta ja toimitettiin laboratorioon. Siellä pölynäytteiden biologisen haitan suuruutta tutkittiin solutoksisella kokeella, joka mittaa sisäilmahaitan todennäköisyyttä. Menetelmä haarukoi ilmassa leijuneen, pinnoille laskeutuneen pölyn haitallisuutta. Ihminen voi altistua tuolle pölylle suoraan, mutta näytteestä ei käy ilmi toksisuuden lähde; se voi olla peräisin homeiden ja bakteerien lisäksi vaikkapa tupakasta, tulisijan pienhiukkasista tai katupölystä. Tulos tuli kahdessa viikossa, ja sen mukaan yläkerran makuuhuoneessa sisäilmahaitta oli todennäköinen ja alakerrassakin mahdollinen.

Palasimme tyrmistyneinä kotipihaan, jossa muuttoremmi odotteli jo malttamattomana henkseleitään paukutellen. Rehvakka ilo nöyrtyi nopeasti alakuloksi kun kerroimme, että me taisimme nyt ostaa hometalon. Kannoimme huonekaluja ja arkkuja vaisuina kuin hautajaissaatossa, eikä koskaan ole koettu yhtä ahdistavaa muuttoa.

Talon pihalla mietin, mihin tämä kaikki kama kantaa; tässä on kuitenkin koko meidän elämämme, muistot ja omaisuus. Jos sisätiloissa on hometta, niin kaikki tämä menetetään, mutta ei kai tavaroita voi taivasallekaan jättää. Päädyimme viemään kaiken kevyen irtaimiston yläkertaan, jossa nukuimme siitä yksinkertaisesta syystä, ettei siellä haissut.

talo9

 

3. Kotileikki – kesä 2014

Yritimme aloittaa kotileikin ja asettua taloksi hajun keskelle. Päivät touhusimme alakerrassa, jonka myyjä oli remontoinut lattiasta kattoon ja jossa oli keittiö vuolukivitakalla ja jääpalakoneella, avara eteinen ja olohuone, viihtyisä makuuhuone ja näppärä vessa. Alakerran kaikissa tiloissa oli lattialämmitys ja parketti- tai kaakelilattia; ainoastaan alakerran vanha kampaamotila oli jätetty remontoimatta, mutta sinnekin oli tehty varaus lattialämmitykselle.

Nukuimme alkuun yöt yläkerrassa, jossa oli tunnelma kuin mummulassa: iso makuuhuone alkovilla ja parvekkeella, vessa, keittiö ja lämmittämätön kesähuone. Siellä oli myös suihku- tai kodinhoitohuoneeksi remontoitu, omituinen sokkelohuone, jonka sivuseinien takana oli käytöstä ja katseelta kokonaan suljetut vinttitilat. Kun huonepölyn toksisuusmittauksen tuloksista selvisi, että sisäilmahaitta oli yläkerrassa todennäköisempi kuin alakerrassa, muutimme nukkumaan alakerran makuuhuoneeseen, vaikka yläkerrassa ei haissut miltään.

Alakerrassa ilma ja haju seisoivat sakeina kuin lieju mutalammen pohjalla. Avasimme eteisen ikkunan pysyvästi raolleen ja tuuletimme aamuin illoin keittiötä ja makuuhuonetta saadaksemme aikaan ristivedon. Isäntä porstasi levän keittiön tiskialtaan poistoletkusta, puhdisti vessan hajulukon ja laski vettä viemäreihin. Samalla huomasimme, että vessan suihkun alta puuttuivat kokonaan kaadot ja vesi seisoi siellä yön yli, joten suihkutteluun sitä ei voinut käyttää, pyykkikoneelle korkeintaan. Vessassa oli siis selvä rakennusvirhe, jota emme voineet mitenkään ostohetkellä todeta, sillä viemärin päällä oli ollut vuokralaisen pesukone.

Pikku hiljaa, kun ilma veti ikkunoista ja ovista ja elämä tuuli talossa, alkoi hajukin lauhtua. Kokonaan se ei kadonnut, ja palatessamme kotiin tai säätyypin taitteessa huomasimme sen selvemmin. Heinäkuun alkupuolella teimme ensimmäisen varsinaisen reklamaation myyjälle, jotta hän selvittäisi ja poistaisi hajun aiheuttajan. Jo silloin väläytimme viimeisenä keinona kiinteistökaupan purkua.

Mutta ihminen tottuu ja unohtaa. Purimme tavaroita paikoilleen, mutta sisustamisen ilo ja onni uudesta kodista oli tiessään. En uskaltanut antautua järkkäämään ja värkkäämään, sillä jokin oli pahasti pielessä.

– Varmaan saunan lattian alla kasvaa joku hiivatin myrkkysieni ja lonkerot kiemurtelee yläkertaan asti, minä manasin, mutta vaikka olen pessinisti (astetta vakavampi pessimisti), en osaksemme koituvaa kovaa kohtaloa osannut edes pelätä.

Etsimme hajun lähdettä minkä itse kykenimme, mutta talo oli vankka, osin hirttä ja napotti kallion päällä kuin junttilan tupa. Rakenteet eivät tuntuneet kosteilta vaan pikemminkin rutikuivilta – ainoa poikkeus oli kellari, jonka tuuletusikkunat oli huolellisesti maalattu ja kitattu umpeen. Olimme ennen muuttoa haalanneet vinttikomeron ja pyörävaraston tavaraa sinne säilytykseen, kunnes heinäkuussa huomasimme niiden ja jopa saunan lauteiden homehtuvan ilmanvaihdon puutteessa! Vuolimme kiireellä ikkunat auki, viritimme läpivedon ja tyhjensimme kellaritilat irtotavarasta. Suurta vahinkoa ei ehtinyt koitua, vain pari rottinkituolia ja pahvilaatikkoa jouduimme heittämään roskiin. Loput tavarat puhdistimme tuulettamalla ja päivänvalossa paistattamalla. Teimme pelastusoperaation viime hetkellä: seuraavalla viikolla lankesi rankkasade, joka hulautti kellarin lattialle toistakymmentä ämpärillistä vettä!

Isäntä soitteli sisäilma-asiantuntijoille ja yritti selvittää talon haisevaa arvoitusta. Kesän ja lomien takia jonot olivat pitkät, joten osaavaa tahoa oli vaikea löytää ja vielä vaikeampi saada paikalle. Eräs rakennusterveysyritys käväisi talolla, mutta heidän kanssaan emme löytäneet yhteistä säveltä. Toiselta rakennusterveysasiantuntijalta saimme lopulta puhelimitse ohjeet, kuinka ottaa itse materiaalinäytteitä, ja niitä isäntä sitten ottikin mm. yläpohjan eli katon, ulkokäytävän ja kampaamotilan lattian purueristeistä ja makuualkovin seinävilloista. Ainoastaan kampaamon lattian alta löytyi homekasvustoa (lähinnä penicillium-hometta), jonka arvelimme olevan pistemäinen vaurio vesipisteen alla. Tarkoituksenamme oli remontoida kampaamotila ajan oloon, ja samassa yhteydessä vaihtaisimme vaurioituneen purueristeenkin.

Muut materiaalinäytteet olivat puhtaita, vaikka ne oli otettu homekoiran merkkaamista tiloista. Arvelimme, että koiran nenä oli kuurninut esiin satunnaisia, ajan hampaan haukkaamia epäpuhtauksia purueristeessä, eikä niistä muodostuisi uhkaa terveydelle. Samaa otaksui näytteenottoon neuvonut rakennusterveysasiantuntija, joka piipahti elokuun alussa paikalla toteamassa talon vanhaksi, mutta vankaksi, ja neuvoi mm. painovoimaisen ilmanvaihdon käytössä: – Jätätte vaan vessan oven raolleen ja auotte ikkunoita, varsinkin takkaa sytyttäessä.

Arvellen aloimme leikkiä kotista, vaikka huoli kalvoi matona sydänalaa.

jussinvaahtikset

 

4. Kökkä ja pientä pintaremonttia – syys-lokakuu 2014

Syyskuussa isäntä kutsui kökän kokoon. Hän on suorittanut teknisen työn aineenopettajan opinnot, ja OKL:n rentta ampaisee tikkana paikalle jahka joku parkaisee avunpyynnön. Minä läksin muksujen kanssa pakoon Kainuun mummulaan, ja viikonlopun aikana kökkäremmi purki yläkerran makuuhuoneen pääty- ja alkoviseinät, jotka homekoira oli merkinnyt ja joiden eristystä oli tarkoitus aikanaan parantaa – nyt tuo aika vain koitti suunniteltua paljon aiemmin. Ja kun purkamisen makuun oli päästy, kaatui kampaamosta myös tuulikaappi, jonka rakennusterveysinsinööri oli suositellut purkamaan, sillä kaikki lämmittämättömät tilat muodostavat riskirakenteen.

Niin alkoi yläkerran makuuhuoneen pieni pintaremontti. Pimenevät syysillat ja –viikonloput isäntä latoi polyuretaanilevyjä viistokattoon ja päätyseinään, joiden pinta-ala oli yhteensä n. 33 m2. Ensin hän levytti koko alan alumiinipintaisella eristelevyllä ja teippasi saumat alumiiniteipillä, ettei lämpö ja kosteus valskaisi niistä, ja pursotti pauttiarallaa 40 tuubia polyuretaanivaahtoa tyhjiin taskuihin.

Sitten hän levytti koko mokoman toiseen kertaan kipsipintaisella eristelevyllä, jonka voi maalata tai tapetoida mielensä mukaan, ja paklasi saumat. Käytössä oli jatkuvasti FP2- tai FP3-hengityssuojain, ja hän remontoi vain muutamia tunteja kerrallaan, joten mainittavia oireita ei ehtinyt tulla. Jos vähän nielua karvastelikin, niin sen saattoi lukea polyuretaanin pursotuksen tai rakennuspölyn syyksi.

Lokakuun loppupuolella, samana päivänä kun nuorin serkkutyttömme syntyi, pääsimme vihdoin muuttamaan makauksemme yläkertaan. Parissa yössä koko viisihenkinen perheemme sairastui. Kuiva yöyskä alkoi hakata lasten rintoja ja nenät valua kirkasta limaa. Minulta lähti ääni ja nauraminen, yskiminen ja lopulta hengittäminenkin repi keuhkoja kuin puukonpisto. Meidän aikuisten hengitysteitä alkoi poltella ja karvastella, ja nielussa muljui jatkuvasti sitkeä limapala. Aamuisin nenäni oli tukossa ja niistin liman seassa verta.

Eräänä päivänä viikkasin yläkerrassa vaatteitamme säkeistä ja banaanilaatikoista kaappeihin ja henkareihin ja sain tunnissa päänsäryn. Minusta tuntui kuin yläkerran ilma olisi ollut sakeanaan mustaa, näkymätöntä röppöä, ja sitähän se olikin: hiipivää hometta ja kuolemaa.

remontti5.jpg

 

5. Never underestimate the power of denial – marras-joulukuu 2014

Kieltäminen on totisesti ihmismielen vankka defenssi! Homeoireet tuntuivat aluksi lieviltä ja satunnaisilta – paitsi rintapistoni, jota pidin ärhäkän nuhaflunssan oireena – ja paikantuivat yläkerran makuuhuoneeseen. Arvelimme niiden aiheuttajaksi polyuretaanilevyistä irronnutta remonttipölyä ja mahdollisesti yläpohjan purueristystä, jonka homekoira oli kauttaaltaan merkannut. Niin päädyimme vaihtamaan yläpohjan sahanpurun selluvillaan.

Eräänä syystiistaina säiliöauto kaarsi kadunvarteen, sujutteli suurtehoimurin käytävän ikkunan kautta yläpohjaan ja ja hörppäsi muutamassa tunnissa alkuperäisen sahanpurun pois.

– Ei nää purut kyä homeessa oo, kyä mää huomaan jos o, totesi vuosia vinteillä urakoinut työmies, ja oikeassa hän olikin: myös yläpohjan toiseen kertaan otetut materiaalinäytteet osoittautuivat puhtaiksi.

Viikkotolkulla isäntä valmisteli yläpohjaa uutta eristettä varten. Hän imuroi loputkin purut huolella pois, vuorasi piipunympäryksen kymmensenttisellä palovillalla ja asensi uudet ilmasulkupaperit sisäkattoa vasten ja tuulenohjauspahvit kattotuolien alapinnoille. Oikeinasennettuna pahvit muodostavat ilmakanavan kattotuolien väliin, jolloin ulkokaton alapinta tuulettuu eikä kosteus jää eristeeseen tai kattorakenteisiin.

Paperointi oli tolkuttoman tarkkaa, hankalaa ja aikasyöppöä puuhaa, sillä se oli tehtävä ikään kuin nurinpäin kattokoolauksien väliin, sisäkaton paneelin ja tulevan eristeen rajapintaan, eikä suoraan koolauksiin sisäkattopaneelin alle kuten rakennusvaiheessa. Paperoinnit piti myös tiivistää teipillä, jotta ilma ei pääse kulkemaan rakenteista sisäilmaan, mutta rakenne silti hengittää – eli kosteus kulkee huokoisen materiaalin läpi hallitusti – eikä selluvilla homehdu. Koko ajan oli syyskylmä ja pimeä, eikä vähääkään isompi mies olisi urakasta edes suoriutunut, sillä korkeussuunnassa tilaa oli niukalti, vain 10 cm – 1,2 m, kohdasta riippuen.

Myös perhe-elämä alkoi kärsiä isän alituisesta poissaolosta. Värkkäsimme isänpäivän alla onnittelukortteja ja kyselin muksuilta mikä isin kanssa on kivointa. He eivät keksineet oikein mitään: – Emmä tiiä. Se aina remontoi.

Olimme muuttaneet villanvaihdon ajaksi alakertaan nukkumaan ja remontin valmistuttua völjäsimme taas petimme yläkerran makuuhuoneeseen. Alakerrassa vietettyjen viikkojen aikana oireemme olivat vähentyneet – mutta eivät kokonaan kadonneet – ja nyt ne palasivat taas. Minun ääneni käheytyi pysyvästi ja olo oli jatkuvasti tukkoinen. Sitkeä limapala nuljui nielussani kuin etana, niistin aamuisin verta ja hengitysteitä poltteli ja karvasteli. Pikkuneidin nenän alla pulppuili pieni soma räkänoro, lapset rykiä röykyttivät yöt ja nukuimme kuin kuolleeksi kiitettyinä. Syksyllä muksut potivat enterorokon varsin rajuna, ja vaikka sen aiheuttaja olikin virus, niin homeet olivat jo alkaneet laskea vastustuskykyä.

Silti uskottelimme oireiden aiheuttajaksi remonttipölyä. Muutimme nukkumaan yläkerran keittiöön siksi aikaa, että isäntä sai paklattua ja maalattua makuuhuoneen päällimmäiset seinälevyt, jotta pintakäsittely sitoisi mahdollisia haitta-aineita. Samalla hän sulki alkovista puretun seinän jättämiä aukkoja talon rakenteisiin, ja hetkeksi tilanne paranikin rahtusen.

Jälkikäteen tajusimme, että juuri noiden avoimien rakenteiden kautta alemman välipohjan myrkyt levisivät yläkertaan. Pyyhintäpölynäytteen toksisuusarvo oli korkea yläkerrassa nimenomaan vanhojen ovenpaikkojen ja onttojen seinärakenteiden takia; alakerta oli remontoitu niin tiiviiksi pulloksi, että se pysyi puhtaampana kauemmin kuin hatara yläkerta.

Minä siivosin yläkertaa päivittäin, hinkkasin tasaisia pintoja kostealla liinalla ja luutusin lattiaa kuin hermoheikko tuhkimo. Pesuvesi harmaantui hetkessä, ja tunnissa sankon pohjalle saostui kellanharmaa lieju. Tajusin jo tuolloin, ettei normaali huonepöly ei ole sellaista, mutten voinut ymmärtää mitä se oli. Kellervää polyuretaanipölyä? Tai selluvillapölyä? Hautasin  pahat aavistukseni huolellisesti takaraivooni ja taputtelin tiiviisti kiinni. Kerran suutahdin anopille, kun hän erehtyi puhumaan hometaloista ja sisäilmaongelmista.

– Ei tämä mikään hometalo ole! Täällä on vaan jotain pientä, niin kuin vanhoissa taloissa aina on, ja meidän täytyy vain löytää mitä se on.

remontti7

 

6. Mysteeri valvottaa – joulukuu 2014

Joulukuussa yläkerran eteisessä alkoi tuoksahtaa puu. Haju oli erilainen, luonnollisempi kuin meidät pahan kerran säikäyttänyt läpitunkeva alakerran lemu; uusi tuoksu oli pistävä, vähän pihkamainen kuin tuoreessa puussa. Alakerrasta haju oli pääosin hälvennyt ja tuntui enää harvakseltaan kotiin palatessa.

Kerran syksyllä olin ollut haistavinani alakerran makuuhuoneen vaatekaapin vierellä selvän homeenhajun, ja sen jälkeen konttasin tuntitolkulla kuin neuroottinen vainukoira nuuhkimassa nurkkia. Haju haihtui ja uskottelin itselleni kuvitelleeni sen. Muuten talossa ei haissut juuri miltään, ilma vain seisoi tuuletuksesta huolimatta raskaana ja sakeana jopa niin, että anoppi, joka leijasi meillä lapsenvahtina harva se viikko kertoi, että aina sisään astuessaan hänestä tuntui kuin pään ympärille olisi kiristetty rautavanne. Myös lankomiehen päätä alkoi aina meillä kyläillessä pakottaa, mutta hienotunteisuuttaan hänkään ei sitä meille korostanut.

Elämä oli ahdas arvoitus ja joka puolella talossa kompia, joihin kompuroida. Hinkkasin yhä päivittäin yläkerran lattiat ja tasaiset pinnat läpi, nyttemmin nihkeällä mikrokuituliinalla, sillä rakennussiivousohjeen mukaan märkä rätti sitoo hienojakoisen pölyn tiiviimmin pintoihin. Mutta pöly ei vain vähentynyt; joka ikinen ilta sitä oli lattioilla sama harmaja kerros, joka liejuuntui pesuveden pohjaan.  Tuuletin petivaatteita viikottain ja vaihdoin alvariinsa lakanoita, mutta silti iltasatuaikaan lampun valokiilassa tuprusi samea sumu, ja minä mietin mitä ihmettä se on. Yöt kuuntelin koiranunessa lasten yskimistä ja haistelin puunhajua, ja mietin mitä ihmettä se on. Aamuisin niistin tukkoista nenään ja tuijotin veristä räkää miettien mitä ihmettä se on.

Talonrakennustekniikka ei ole tähtitiedettä; etenkin vanhemmat talot ovat palikkamallia, yksviivaisia ja ymmärrettäviä. Rakenteet ovat loogisia, ne on tehty tietyllä tavalla jostain perustellusta syystä: talo on rakennettu tolppien varaan tai kellarissa on kissanluukkut, että maaperän kosteus jäisi sinne eikä johtuisi ylemmäs rakenteisiin; yläpohjaan on avattu tuuletusluukut, jotta eristeet pysyvät kuivina; ja ulkolaudoituksen alle on jätetty tuuletusrako, ettei kosteus vaurioita seiniä. Yleistäen; vanhat talot on tehty hengittävistä luonnonmateriaaleista eikä rakenteita ole pyritty tekemään tiiviiksi, nykyisiä ilmanvaihto- ja lämmöneristyssäännöksiä mukaileviksi.

Siksi tuntui käsittämättömältä ja kohtuuttomaltakin, ettemme millään saaneet selville mikä taloa vaivasi; miksi yläkerran pyyhintäpölynäytteen toksisuusarvo oli niin korkea, miksi saimme epämääräisiä oireita yläkerrassa ja mistä hajut ja pöly olivat peräisin. Talo oli vankka ja tolkusti tehty, joskin sitä oli aikanaan korjailtu ja uudistettu hutiloiden – yläkerran alkovi oli tehty ilman rakennuslupaa ja seinäeristeet ilman tuuletusrakoa, kellarin kissanluukut oli kitattu ja maalattu jälkikäteen umpeen niin että saunan lauteet uhkasivat homehtua ja alakerran vessan viemärin ympäriltä puuttuivat kaadot – mutta ne olivat kauneusvirheitä, kun rakenteet muuten tuntuivat olevan kunnossa. Kun emme itse päässeet puusta pitkään, isäntä kutsui kaupungin asumisterveystarkastajan tutustumaan taloon ja auttamaan meitä eteenpäin, mutta hän pääsi paikalle vasta helmikuussa.

Uudenvuodenaattona meillä on tapana ennustaa kahvikupeista; piilotamme nappojen alle pikkuesineitä symboloimaan rakkautta, rahaa, ystävyyttä, matkoja tai elämänmuutosta – yleensä ilonaiheita. Sinä vuonna nostimme vuorotellen kuppeja murheita pullollaan: liki jokainen meistä sai taulukoukun, joka symboloi remonttia tai muuttoa, tai kiven huolten mittarina.

marjakuusi2

 

7. Hajukimaran pyörteissä – alkuvuosi 2015

Isäntä vietti vuoden alussa perinteistä lihatonta tammikuuta ja työskenteli kotona kasvispatojeni ääressä. Hänen työpisteensä oli yläkerran keittiössä, ja hengitystieoireet alkoivat orastaa puuntuoksussa päivälläkin. Alkuun ne kuitenkin hävisivät, kun isäntä sulki eteisen ja keittiön välioven.

Jonain yönä tammikuussa, teutaroidessani taas sudenhetkellä huoliloukussa ja  nuuhkiessani puunhajua tajusin, että puu tuoksuu silloin kun se on tuore tai märkä! Uutta puuta talo ei ollut vuosikymmeniin nähnytkään, että jossain oli pakko lojua lankku tai purusylys märkänä. Isäntä alkoi jälkiä yläkerran lämmitysverkkoa, josko jokin patteri tihuuttaisi vettä välipohjan puruihin. Myyjähän oli uusinut remontin yhteydessä alakerran lämmitysverkon ja vaihtanut vesikiertoiset patterit lattialämmitykseen, mutta yläkerran patterit olivat alkuperäiset, usean vuosikymmenen takaa.

Meille oli vasta talokauppojen jälkeen selvinnyt, että lämmitysverkossa oli jotain mätää. Kuntotarkastuksessa myyjä vakuutteli, ettei siinä ollut mitään häiriöitä, mutta avaintenluovutuksessa hän ilmoitti, että lämmitysverkon paine laskee tasaisesti ja aika ajoin sitä täytyy nostaa – eli jossain on vuoto! Pieni, mutta tihkuvuoto kuitenkin. Toivoimme paineenlaskun johtuvan käyttöikänsä päässä olevasta lämmönvaihtimesta, josta valskasi kaukolämmön vihervää vettä käyttöveden joukkoon ja jonka vaihdatimme uuteen jo elokuussa.  Paineenlasku ei vaihdon myötä kuitenkaan loppunut vaan jatkui entisellään n. 0,1 baria viikossa tai parissa.

Niinpä otimme taas vuoteemme ja kävimme alakertaan, jotta isäntä sai avattua yläkerran eteisen lattian ja pääsisi käsiksi lämmitysputkiin. Tällä kertaa emme asettuneet remontoituun makuuhuoneeseen, joka oli nyt sisustettu leikkihuoneeksi lapsille, vaan vanhaan kampaamoon. Se oli monella tapaa käymistilassa; tuulikaappi oli purettu ja pahvitettu piiloon, nurkkaan oli tuotu vanha sohva ja painimatto muksujen temppuareenaksi ja huoneessa leijui erikoinen, hieman pikimäinen haju. Arvelimme tuon oudon, keinotekoisen hajun pinttyneen pinkopahviseiniin puolen vuosisadan takaa kampaamokemikaaleista, mutta sittemmin hajunlähteeksi paikantui muovimaton asbestiliima, jossa oli kemiallinen hajoamisprosessi käynnissä. Kyseessä oli siis VOC-kaasujen eli haihtuvien kemiallisten epäpuhtauksien haju. VOC-yhdisteiden terveyshaittoja ovat mm. silmien verestys, limakalvojen ärsytysoireet ja päänsärky – eli oireet ovat paljolti samanlaisia kuin homealtistuksessa.

Autuaan tietämättöminä riskistä asetuimme taloksi peuhuhuoneeseen – ja kaaduimme koko perhe viikon kuluessa petiin. Silmämme alkoivat verestää kuin zombeilla, ja kuume hiillosti jokaista lasta monta päivää. Oireiden perusteella päättelin taudin adenovirustartunnaksi, joka oirehtii yleensä lievänä nuhakuumeena. Tartunta oli tuimin esikoispojallamme, joka pötkötteli viikon verran reporankana. Häntä huimasi ja heikotti, oksetti ja väsytti, ja kuume keikkui 39-asteessa viisi päivää, kunnes isäntä lopulta vei pojan yöllä ensiapuun, kun tulehduskipulääkkeetkään eivät laskeneet kuumetta. Homeet olivat jo romauttaneet vastustuskykymme niin pahoin, että lastentautikin pyyhkäisi jalat alta.

koynnos.jpg

 

8. Putkivuotojahtia ja terveystarkastajan käynti – helmikuu 2015

Helmikuun alussa paikalle ampaisi vakuutusyhtiön maksama vahinkokartoitusfirma tutkimaan mahdollista patteriverkostovuotoa. Isäntä oli purkanut yläkerran eteisen lattian raakalaudalle, ja tilaan oli tikahtunut entistä väkevämpi lemu, jonka alkuperäksi arvelimme ikivanhaa, laminaatin alta löytynyttä muovimattoa. Putkimiehet pöyhivät purua lämmitysputkien ympäriltä, ja se oli rutikuivaa kuin aivastus.

– Kyä nää vanhap patterit sen sata vuatta kestää, työnjohtaja tuumasi.

Putkimiehet löysivät pienen tihkuvuodon pannuhuoneesta, yhdestä patterikierron sulkuventtiilistä, ja paikkasivat sen. Arvelimme paineenlaskun nyt päättyvän, mutta toisin kävi. Jokusen viikon kuluttua lämmitysverkon paine laski samaa tahtia, inasen viikossa, mutta laskipa kuitenkin, ja huoli jymähti jälleen kiveksi rinnalle.

Samaan syssyyn taloon teki tarkastuskäynnin myös Tampereen kaupungin asumisterveystarkastaja, jonka olimme kutsuneet hätiin jo joulukuussa. Sisään astuessaan hän totesi heti, että alakerran eteisessä oli vanhan talon tuoksua eli mummolanhajua – jossain oli siis mikrobikasvustoa. Yläkerrassa, jossa eniten koimme terveyshaittaa, sitä ei tuntunut, ja muutenkin rakennusterveysinsinööri totesi talon siistiksi, kuivaksi ja ryhdikkääksi kellaria myöten. Hänkään ei löytänyt hajulle tai oireillemme mitään syytä, mutta kehotti jatkamaan etsintöjä jotta talon mysteeri selviäisi.

Seisoimme taas tumput suorina suossa. Taloa oli tutkittu (ja osin remontoitukin) yli puoli vuotta, eikä mitään ollut selvinnyt. Nykyään nielua karvasteli ja poltteli jo alakerrassakin, ja isännän nenä oli entistä pahemmin tukossa peuhuhuoneessa nukkuessa. Minun ääneni kumpusi kuin haudan takaa ja vuosikymmen sitten poishoidettu akne alkoi taas oireilla. Kuiva yskä hakkasi lasten henkiä kuin pajavasara ja kuopuksen nenän alla tuikki räkäinen pyrstötähti. Esikoisen henki oli alkanut haista pahalle, ja suihkussa hänelle saattoi kihahtaa selittämätön, kutiseva ihottuma, joka kuitenkin asettui pian.

Oireet olivat olleet alkuun lieviä, puhjenneet yksi kerrallaan ja pahentuneet pikku hiljaa syksyn ja talven myötä. Ryppäänä ne saattoi selittää lastentaudiksi tai vaikka vain sitkeäksi flunssaksi. Esikoinen oli aloittanut syksyllä esikoulun, toinen poikamme päiväkerhon ja taaperonkin kanssa perhekerhoilimme viikottain, joten tautilähteitä oli viljalti.

– Ainahan lapsiperheissä jotain pientä röpperiä on, vakuuttelimme toisillemme aina kun jokin uusi, pieni oire putkahti esiin. – Kyllä me oltaisiin paljon sairaampia, jos täällä hometta olisi.

Mutta sairaudet paranevat aikanaan, homeoireet eivät – ennen kuin mädästä tilasta pakenee pysyvästi.

sammal

 

9. Jälkiviisastelua

Jälkikäteen olen usein vatvonut syitä, joiden takia emme aiemmin ymmärtäneet asuvamme hometalossa ja lähteneet lätkimään ja vähän äkkiä! Kaksi selvää syytä on erottunut muuten sekavasta vyyhdistä: toivo ja torjunta.

Olimme sitoutuneet taloon loppuelämäksemme. Meillä ei ollut varaa kesämökkiin, rantalomiin tai kalliisiin harrastuksiin, ja mitäpä me niillä: olimme viettäneet onnellista kotihiiren elämää jo 13 vuotta herrankukkarossa Pispalassa, joka on heti ensimmäinen pysäkki paratiisin jälkeen! Kuvittelimme taloon kaikki ne riemukkaat hetket, joissa onni lymyilee ja elämä hymyilee – perheperjantait saunakahveineen, leffaillat popkorneineen ja jätskiannoksineen, synttärionginnat ja joulupuurot suvun kanssa pitkän pöydän äärellä, lettukestit ja kaverien yökyläilyt, peuhuhuoneen temppuradan ja nyrkkeilysäkin, ensimmäisten tyttö- ja poikaystävien ujot tennarit eteisessä ja aamukahvit aurinkoisella kuistinrapulla, jossa kissa pukkaa kuonolla nenään eikä elämästä mitään puutu, vaan koko onni on käsillä tässä talossa ja nyt; ja nyt ja nyt ja aina. Me näimme talon lapsiemme mummulana, kotina jossa vanheta yhdessä.

Niin täydestä toiveesta ja suuresta unelmasta ei hennoisi millään laskea irti, ei vaikka se alkuun haisi, karvasteli kurkussa ja väsytti, särki päätä ja salakähmää koko elämäämme. Isäntä oli remontoidessaan ottanut taloa pala kerrallaan haltuun ja kunnioitti sen vankkaa rakennetta ja perinnetaitoa, jonka varassa hirret lepäsivät.

Ja niin luja oli torjunta, ettemme ottaneet todesta mahdollisuutta, että juuri me olisimme erehtyneet ostamaan hometalon. Talo oli ulkopuolelta topakka ja paperilla oikea helmi. Siihen oli juuri tehty laajoja perusparannuksia: vesi- ja viemäriputket, pääosa sähköistä ja lämpöverkosta oli uusittu, ja keittiö, wc ja pääasuinkerros oli remontoitu lattiasta kattoon nykyvaatimusten mukaiseksi. Ennen kauppoja olimme teettäneet taloon perusteellisen kuntotarkastuksen, jossa löytyi varsin vähän paranneltavaa pihan sadevesien ohjauksessa,  kuistin kunnostamisessa ja ilmanvaihdon parantamisessa. Mitään viitteittä kosteus- tai homevaurioista ei ilmennyt eikä niitä ollut syytä epäillä.

Isäntä on opiskellut teknisen käsityön aineenopettajaksi ja valvonut menestyksekkäästi taloyhtiön hallituksen puheenjohtajana kerrostalon putkiremontin toteutumista, joten hän ymmärsi talotekniikasta tavallista tallukkaa enemmän. Tai niin me luulimme. Jälkikäteen hän sanoo, että samoilla tiedoilla ja kokemuksella tekisi yhä saman päätöksen ostaa talo: kaiken piti olla kunnossa. Talossa ei haissut ainakaan home, ja ilma oli liiankin kuivaa, rakenteet napakat ja ryhdikkäät.

Ja mihinpä ihminen kotoaan lähtisi? Mihin me lähtisimme ja jättäisimme kaiken, aivan kaiken maallisen omaisuutemme, repisimme vaatteet päältämme ja lelut lastemme kädestä? Miksi? Koska lapsilla on vähän yskää ja kurkkuakin karvastelee?

kotileikki5

 

10. Lähtölaskenta alkaa – helmikuun loppu 2015

Talvilomaviikko oli viimeinen onnenaika entisessä elämässämme. Sitten maa mureni äkisti altamme ja luisuimme vapaaseen pudotukseen.

Pojat pääsivät mummun kanssa elokuviin katsomaan Risto Räppääjää, kun minä toteutin pienen suuren unelmani ja ostin kahdella kympillä Toikan koivuiset kangaspuut odottamaan käsityökeskuksen Kotikangaspuut käyttöön –kesäkurssia. Vietimme toivontaita eli lapset päättää –päivää, jona popsimme muksujen lempiruokaa ja jäätelöä, hurvittelimme HopLopissa ja saimme iltasella kylään esikoisen parhaan ystävän perheineen. Vietimme perinteistä perheperjantaita eli saunailtaa; grillailimme vaahtokarkkeja takassa ja katselimme saunapullakahvin ja sipsien aikana sohvalla Hauskoja kotivideoita ja luontodokumentteja.

Luotasimme mennyttä ja tulevaa, perehdyimme talon historiaan ja suunnittelimme tulevaa. Haastattelimme naapurin vanhaa isäntää ja emäntää oman ja heidän talonsa vaiheista. Talomme ensimmäinen ranka oli vuosisadan takaa, ja sodan jälkeen sitä oli siirretty jokunen metri syrjään valtakadun varrelta. Samaan syssyyn talo oli 50-luvun alussa osin purettu ja rakennettu uudelleen, hulppeammaksi lukaaliksi, johon mahtui kahden asunnon lisäksi myös kampaamo.

Isäntä kutsui arkkitehtituttavansa kylään, ja kahvittelun ajan vyörytimme visioita yläkerran huonejaosta, joka loisi omat sopet kaikille kolmelle lapsellemme – ja kenties hieman harrastetilaa vanhemmillekin: kangaspuilleni ja miehen nyrkkeilysäkille. Isäntä haaveili saunaremontista liuskekivilattioineen ja vesiputoussuihkuineen, vaikka hyvin tiesimme, että sitä ennen talossa piti tehdä vielä paljon: julkisivun kunnostusmaalaus, pihan muokkaus, sadeveden ohjailu ja salaojitus, huonejako ja ilmanvaihtoremontti. Mutta olihan meillä loppuelämä aikaa toteuttaa unelmat, kutoa mattoja uusiin huoneisiin ja mätkiä nyrkkeilysäkiä mureaksi.

Annoimme arkkitehdille talon piirrustukset mukaan, jotta hän kaavailisi niihin uusia seiniä.  – Kyllä mä mietin, että mitä teillä siellä talossa oikein on, kun mulla tuli pää kipeäksi ja tuntui kuin flunssakin olisi alkamassa, hän myöhemmin kertoi. Arkkitehti ei edes käynyt yläkerrassa, vaan vietti pari tuntia alakerrassa.

Talvilomaviikon päätteeksi nousimme, otimme vuoteemme ja kävimme jälleen yläkertaan nukkumaan. Minun oli määrä junailla rytmiryhmämme seuraavalla viikolla mummulaan ja isännän aloittaa peuhuhuoneen lattiaremontti. Hänen oli tarkoitus purkaa lattia, poistaa kostunut purueriste vanhan vesipisteen alta ja tarkistaa, että lattian kantavat puupalkit ja  rakenteet ovat kunnossa eivätkä lahoja. Talon myyjä oli tarjonnut kesäisen reklamaatiomme vastineeksi 5 000 euron kertakorvauksen sillä ehdolla, että luovumme muista mahdollisista vaatimuksista talon suhteen. Emme tietenkään voineet suostua moiseen ennen kuin alakerran lattianalus olisi tarkastettu.

pihlajanmarjat

 

11. ”Mehän ollaan nyt käytännössä kodittomia” – maaliskuun alku 2015

Maaliskuun ensimmäisen päivän iltana, vaihtaessani taaperollemme yövaippaa, haistoin ensimmäistä kertaa aivan selvästi homeen. Muita hajuja talossa oli kyllä häälynyt – tuo outo, meidät alkuun säikäyttänyt sakea lemu ja kampaamon kemikaalihaamut, yläkerran mystinen puu ja vähitellen väkinyt lemu – mutta homeenhajun oli aistinut tasan yhden kerran syksyllä, kun nenä kauhusta läpättäen kuin kanilla olin konttaillut vaatekaapin vaiheilla ja etsinyt turhaan hajunlähdettä.

Nyt homeenhaju leyhyi alakerrassa lattialämmityksen jakotukin luukun suulla. Jakotukki oli asennettu väliseinään, vanhan oven paikalle, ja sen toisella puolen oli keittiön tiskipöytä. Seinässä oli poistetun oven kokoinen ontto kuilu suoraan alas lattiarakenteeseen ja ylös asuinkerrosten välipohjaan.

Yritimme selvittää myyjältä, oliko tiskipöydän takana gyproc-levyä, ja jos oli, niin oliko siinä mahdollisesti kosteussulkua. Vanha kipsilevy luo kostuessaan kohtalokkaan kasvualustan homeille; siinä sikiävät itiöt ovat ärhäkämpiä ja myrkyllisempiä kuin puussa muhivat. Myyjä oli alkuun seuraillut salapoliisityötämme ja käväissyt talossa loppukesällä nuuhkimassa hajua – jota ei tietenkään juuri silloin tuntunut – mutta ajan myötä hänen kiinnostuksensa oli lopahtanut, eikä hän nytkään muistanut, mitä keittiön rankana oli.

Ostimme aikapoikain tiimarista eli Biltemasta tarkistus- eli endoskooppikameran, jossa on tietokoneeseen liitettävän johdon päässä vesitiivis kamera. Sillä voidaan tutkia ahtaita, pimeitä ja vaikeakulkuisia tiloja tietokoneen kuvaruudun kautta. Isäntä sujutteli johdon lattialämmityksen jakotukin raoista keittiön puolelle ja tarkisti, näkyikö seinässä tai alavälipohjassa myrkkytatteja. Kaikki oli kuivaa ja siistiä kuin hymypoikapatsaan sisällä.

Teimme kotikutoisen Kouros-testin selvittääksemme, pääseekö haju alakerrasta yläkertaan talon rakenteiden kautta. Imeytimme tuhdintuoksuista deodoranttia talouspyyhepaperiin ja jätimme hajutyynyn muhimaan lattialämmityksen jakotukin päälle. Puolen tunnin kuluttua yläkerran eteisessä alkoi leyhyä miehekäs dödönhaju. Alemmasta välipohjasta oli siis suora ilmasilta yläkertaan.

Samaan aikaan, parina yläkerran yönä, oireemme pahenivat dramaattisesti. Nukuimme ensin yläkerran makuuhuoneessa, jossa lapset yskivät sarjatulena ja nenät muurautuivat umpeen paksusta, vihervästä rää’ästä kuin sammakonkudusta.  Taaperomme heräsi yöllä parkumaan ja itkeskeli päivisinkin pahaa oloaan. Minä niistin aamulla verta, nenää ja nielua poltteli kuin olisin hengittänyt paloöljyä, ja ilma tuntui raskaalta ja sakealta kuin multa. Kukkia kastellessa ruukuista haisi home. Vertailun vuoksi siirryimme yhdeksi yöksi yläkerran keittiöön, mutta siellä oireet olivat, jos mahdollista, vieläkin karmeammat. Isäntä valvoi alakerrassa pitkälle yöhön ja tuijotti silmät tyhjinä Star Trekia. Hän kävi nukkumassa yläkerrassa vain kolmisen tuntia, ja oli aamulla pahemmin tukossa kuin yleensä kokonaisen yön jälkeen.

Koitti isännän 40-vuotispäivä. Anoppi jäi lastenvahdiksi, kun läksimme juhla-aterialle intialaiseen ravintolaan. Sysimme vaitonaisina sooseja thali-lautasilla ja minä katselin ihmisiä, jotka popsivat hyvillä mielin kukkurapäisiä lounaitaan, ja mietin miten meille tässä elämässä käy. Paluumatkalla arkkitehti soitti, ja muistan, kuinka mieheni sanoitti ensi kertaa hyytävimmän pelkomme. Minä katselin auton ikkunasta Pispalan yli hallavalle Pyhäjärvelle, jossa Saunasaari värjötteli kohmeisena kuin pala kurkussa.

– Sehän se meidän pahin skenaario on, että alempi välipohja on homeessa lattialämmityksen alla.

Illalla isännän sisko perheineen ja äiti puolisoineen tulivat synttärikakkukahville. Ikinä, koskaan, milloinkaan emme ole viettäneet yhtä tyrmistynyttä ja murtunutta syntymäpäiväjuhlaa. Anoppi antoi lahjaksi pojalleen tämän lapsena piirtämän talon pohjapiirrustuksen, ja me hymähtelimme taululle raskain mielin, että voisimmepa asua siellä emmekä täällä. Kyläilyn aikana kolmen pienen serkkutytön nuhayskät pahenivat ja yhdellä puhkesi seuraavana yönä korvatulehdus, ja aikuiset potivat päänsärkyä ja keuhkoputken polttelua.

Vieraiden mentyä seisoimme keittiössä, ja muistan, kuinka katsoin mieheni olkapään yli olohuoneeseen, joka näytti vielä kotoisalta lelumelskoineen ja juhlanjäänteineen, mutta haisi jo kuolemalta.

– Mehän ollaan nyt käytännössä kodittomia.

lahto2

 

12. ULOS! – 5.-6.3.2015

Viimeinen yö talossa oli elämäni pisin ja piinaavin. En nukkunut silmäntäyttä, makasin vain kuin haudassa silmät ja sielu kauhusta selällään. Tunnista toiseen kuuntelin lasten yskää, salpasin omaa rintani sisään etten olisi herättänyt muita, ja vedin ahdistusta henkeen kuin mustaa, tymäkkää multaa.  Välillä kävin alakerrassa lukemassa nettisivuja kiinteistökaupan piilovirheistä, kuuntelin itkuhälyttimen kautta lasten yöyskää ja ryntäsin tyynnyttelemään parkuun havahtelevaa kuopustamme. Sudenhetkellä aamuyöllä sain tekstiviestin, jossa tuttava kertoi synnyttäneensä juuri pojan, ja minä mietin, kuinka hän eli yhtä elämänsä onnellisimmista öistä, ja minä pahintani ikinä.

Seuraavana päivänä me lähdimme. Junaliput mummulaan oli ostettu, ja muistan kuinka lähtiessä mietin, että minne me mahdamme palata, tarvitsenko kotiavaimiani enää.

Isäntä jäi vielä taloon. Hän oli jo viikkoja sitten kutsunut Pirkanmaan maakuntamuseon perinnerakennusmestarin tutustumaan taloon ja antamaan vinkkejä sen kunnostamiseen, ja mestari oli tulossa seuraavana päivänä. Vaikka kotimme ei ollut mikään piparkakkutalo tai pitsihuvila, niin aikansa luomus kuitenkin, ja pispalalaisen porvariston jäyhä näkemys jälleenrakennusvuosilta.  Talo oli nakottanut tukevasti tolpillaan jo 60 vuotta ja todistanut niin hevoskiesien, linja-autojen kuin Porschejen ohikurvailua, ja sen kampaamossa oli moni pispalalainen käyttänyt kutrejaan. Me halusimme säilyttää talossa historian kerrostumia ja kunnostaa sitä vanhaa kunnioittaen.

Illalla isäntä avasi jälleen lattialämmityksen jakotukin luukun ja nuuhki syvennystä huolellisesti ensin ylä- ja sitten alapuolelta. Alhaalla haiskahti home. Sitten hän irrotti eteisen kaakelin ja olohuoneen parketin välisen lattialistan ja nuuhkaisi. Alavälipohjasta nousi kitkerä homeenhaju.

Meitä kahdeksan ja puoli kuukautta piinannut salaisuus oli selvinnyt. Talon alempi välipohja kellarin päällä ja lattialämmityksen alla oli umpihomeessa.

Kun isäntä soitti minulle mummulaan pakenin lasten silmien alta ulos ja hortoilin nuoskalumessa lähikaupan autioon pihaan. Ilta oli pimeä, katulamput harvassa ja kevättä enteilevä ilmanala kylmänkoleaa kuin sieni. Olin valahtaa polvilleni apeaan hankeen, kun isäntä kertoi hajun nousevan lattian alta. Hyytävä shokki ja helpotus vyöryivät yhtä aikaa ylitseni: minä en ole hullu, en ole kuvitellut kaikkea tätä, oireillemme on selitys!

Olen ikuisesti kiitollinen ystävällemme, joka otti taksin ja ajoi mieheni seuraksi viimeisenä yönä. Isäntä purki tilannetta, mietti kuinka tästä eteenpäin, ja voiteluaineena he käyttivät konjakkia ja hyviä oluita. Keskellä yötä alkoi toinen kissamme sohvalla yskiä tyhjää; senkin elimistö oli jo liiaksi myrkyttynyt.

Myös perinnerakennusmestarin käynti meni sumussa. Isäntä piti itseään koossa kun he kiersivät taloa ja pohtivat, onko mahdollista, että alavälipohjan purueriste olisi homeessa lattialämmityksen alla. Rakennusmestari päätyi samaan virheelliseen johtopäätökseen, johon moni muu – mukaan lukien me itse – oli tullut jo aiemmin.

– Eihän se voi olla homeessa, kun lattialämmitys koko ajan lämmittää ja kuivattaa puruja.

Maaliskuun kuudentena iltana isäntä kokosi tärkeimmät tavaransa, vähän vaatteita ja kaksi kissaamme ja muutti isänsä asuntoon, joka oli tuolloin tyhjillään apen matkaillessa kaukoidässä. Meillä kummallakin oli alitajunnassa muotoutunut hätäsuunnitelma, että jos paska – tai tässä tapauksessa home – osuu tuulettimeen, niin me pelastaudumme hänen kaksioonsa. Appi pelasti meidät: meillä oli jokin paikka minne mennä ja missä murentua, ja alkaa aikanaan hiljoksiin haalia paloja kasaan.

Vapaa pudotus oli alkanut, eikä pohjaa näkynyt.

kevat

 

Jatkuu osassa 2. Limbo.