2. Limbo

sammal2

 

13. Alussa olin suo – 5.-11.3.2015

Pariin päivään talosta lähdön jälkeen en muista syöneeni enkä juoneeni, en nukkuneeni enkä valvoneeni. En teutaroinut epätoivon suossa, vaan olin ihmisenmuotoinen osa sitä: vellova silmä sulaa toivottomuutta. Aika oli seisahtanut minussa, elämä kohvettunut kohdallani, kun minä haudoin ja sulattelin murhetta kuin nevaan vajonnutta vainaata.

Luojan kiitos – tai olkoon kiitos äitini ja veljeni – lapset saivat mummolassa syödäkseen, juodakseen, ulkoillakseen, nukkuakseen ja leikkiäkseen. He pitivät yllä elämän kulissia sillä välin kun minä räpisköin hädän rämeessä. Kyllä minä yritin, muistan kuinka mittasin puurotarpeet kattilaan ja napsautin hellan päälle, mutta sitten suistuin taas, en muista kuka pelasti kattilan liedeltä, survoi marjat ja banaanin siihen, syötti taaperon ja kannusti pojat lusikoimaan. Välillä harjasin hampaita ja pissatin, sitten horjuin taas huoneesta, huolesta toiseen ja joku puki lapset, valitsi heidän kanssaan iltasadut, ja sitten minä luin taas, itkin vähän ja imetin, silitin ja suukotin, ja käperryin kiikkutuoliin. Liike rauhoitti, tuuditti ja loi illuusion etenemisestä.

Puhelimessa kuulin kuinka mieheni mureni. Me ymmärsimme ettei paluuta ollut. Kaikki oli nyt pelissä ja meillä kädessä pataässä, kuoleman kortti.

Pari päivää lähtömme jälkeen isäntä kävi siskonsa ja äitinsä kanssa hakemassa talolta vaatteita ja käyttötavaroita. He pukivat ylleen hengityssuojaimet ja astuivat sisään taloon, jossa olimme neljä päivää sitten viettäneet synttäreitä. Maskeista huolimatta isännän oireet pahenivat tunnissa, ääni käheytyi ja kurkkuun pisti, ja kälyn päätä alkoi särkeä.

– Ota muumikylpypyyhkeet ja mun punainen saunatakki, yritin listata puhelimessa kälylle lempitavaroitamme. – Ja pojille Star Wars- ja ötökkäpaitoja. Nanson paidat ja mekot mulle, ja kestovaipat ja villavaippahousuja. Mun neulomat villatakit lapsille, ja legot pojille. Ja unilelut, Popi-koira, KissaKii ja Napu ja Pullakka, ne on sängyissä. Ja mun tekemä päiväpeitto ja Alma-tonttu! Se täytyy pelastaa, joulu ei tule ilman sitä. Emmä tiä. Ota jotain, minä itkin, ja käly otti. Hän hoksasi pelastaa myös muumilautaset ja aterimet, jotta evakkoasunnossa olisi joitain tuttuja astioita.

Veljeni kaveri oli asunut viisi vuotta homekämpässä ja altistunut pahoin. Häneltä tihkui rujoja totuuksia, joita en alkuun tahtonut uskoa – emmehän me olleet asuneet talossa kuin kahdeksan kuukautta! Kaikki tekstiilit pois. Edes pesu 95 asteessa ei auta. Kaikki paperi- ja muoviesineet pois. Kaikki kodinkoneet pois. Säilyttäkää vain lasi- ja metalliesineet. Tunnearvoltaan tärkeimpiä tavaroita voi yrittää puhdistaa, mutta kannattaa miettiä, mikä on säilyttämisen arvoista. Hänellä meni aivan liikaa aikaa ja energiaa toisarvoisten tavaroiden pelastusyrityksiin ja vanhassa elämässä roikkumiseen. Toipuminen olisi ollut nopeampaa, jos olisi vain kertaheitolla luopunut kaikesta ja aloittanut alusta.

Ensimmäisinä öinä mummolassa taaperomme heräsi parkumaan eikä tahtonut rauhoittua millään. Tuudittelin tyttöstä keinutuolissa, mutta vasta burananmurenen kanssa hän sai uudelleen unen päästä kiinni. Epäilin matkatavaroiden pahentavan yhä oloamme, sillä rinkkaa purkaessa tunsin ensi kertaa etäisesti talon ominaistuoksun – eli homeenhajun – vaatteissamme. Pesin kuteemme ensin 60 asteessa ja sitten 95 asteessa, mutta nieluani kirveli, niistin yhä verta ja kuopus itkeskeli, pojat yskivät ja aivastelivat, ja keskimmäisen poikamme nenä alkoi vuotaa verta. Poistin nopeasti kaikki omat vaatteemme käytöstä, vein ne ulkovarastoon ja puin muksut ja itseni mummolan tamineisiin. Osa kuteista oli ihan käypää kotivaatekertaa, mutta toinen pojista peippaili teinipaidassani ja taapero tölttäsi enon 30 vuotta vanhoissa potkuhousuissa.

Kolmantena iltana mummolassa hävityksemme syvyys kirkastui minulle. Lueskelimme iltasatuna kummituspuuhakirjaa, jonka olin ostanut jo vuotta aiemmin ja jemmannut talon yläkertaan jotain junamatkaa odottamaan. Kun kuiva yskä yltyi hakkaamaan meidän kaikkien selkiä, aloin silmä kovana kuurnia, mitä talolta tuotua lähellä oli. Ei mitään muuta kuin tarrakirja; meillä kaikilla oli puhtaat mummolavaatteet yllä, ja rinkan ja kaikki matkatavarat olin juoksuttanut ulkovarastoon.

Nuuhkaisin kirjaa ja tunsin etäisesti tutun tuoksun. Siinä samassa ymmärsin, että jos tämä iskemätön, muoveissa säilytetty tarrakirja aiheuttaa meille kaikille oireita, niin emme voi ottaa talolta käyttöön enää yhtikäs mitään. Siltä istumalta soitin isännälle, ettei hän pesisi vaatteitaan enää isänsä pesukoneessa ja välittäisi viestin äidilleen ja siskolleenkin, jotka olivat pelastaneet tekstiileitämme.

Minä ja lapset olimme lähteneet talosta torstaina ja isäntä kissojen kanssa perjantaina. Sunnuntaina isäntä soitti Asumisterveysliittoon, josta hänet ohjattiin eteenpäin asiantuntijalle. Maanantaina hän soitti minulle.

– Ehkä me tästä selvitään. Mä sain varattua peruutusajan rakennusterveysasiantuntijalle. Hän tulee jo ensi viikolla tutkimaan talon ja lupasi tuoda puhdistusainetta, jolla tekstiilit saa pestyä. Moniallergisetkin ovat pystyneet käyttämään vaatteitaan sillä pesemisen jälkeen.

En onneksi uskonut. Viimeisenä mummolapäivänä ajoimme kierrätyskeskukseen, jossa sattui olemaan käynnissä Kassi vitosella –kampanja. Sulloin muovipusseihin vaatteita meille kaikille, lakanoita, käsipyyhkeitä ja mitä ikinä keksin lamaavassa paniikissa tarvita: yöpukuja ja oloasuhousuja, bikinit, farkkuja, sukkia, pipoja, kalsareita ja tyynyliinoja. Vähää ennen kotimatkaa mätin omat vaatteemme mummolan pihalla roskiin, ja kevät niljasi ihon kuin kylmä hiki, puistatti.

Meiltä meni vaatteetkin päältä. Mitä pukea hävityksen jälkeen ensimmäisenä ylle? Mitä ostaa alkajaiseksi, kun koko irtaimisto on menetetty ja se on hankittava uudelleen?

11.3.2015 palasin lasten kanssa kotikaupunkiin, jossa isäntä ja kissat jo meitä odottivat. Siellä koti, missä perhe, vaikka kotia ei enää ollutkaan, eikä mitään. Meillä oli vain toisemme.

mummolassa

 

14. Ensimmäisen rakennusterveysasiantuntijan käynti 12.3.2015

Päivälleen viikko lähtömme jälkeen Asumisterveysliiton suosittelema rakennusterveysasiantuntija tuli tutkimaan taloa.

– Tämä on ihan selvä tapaus. Ei mun tarvitse ottaa edes näytteitä, kun tiedän että tämä on homeessa, hän totesi jo porstuassa ennen sisälle astumista.

Hän kuunteli oireitamme ja tapauskertomusta, tarkasteli rakenteita ja laukoi nopeasti suoralta kädeltä syyn oireiluumme ja outoon hajuun, jota emme olleet alkuun homeeksi tunnistaneet.

– Tämä lattialämmitys vanhan rakenteen päällä on rakennusteknisesti kestämätön ratkaisu. Alla on kylmäkellari, jonka lämpötila laskee talvella pakkasen puolelle. Päällä on eristepurukerros ja purujen painumisesta johtuva ilmarako, sitten päällä raakalautalattia ja lattialämmityksen valu. Kylmäkellarin ja lattialämmityksen lämpötilaeron takia purueristeeseen muodostuu kastepiste, jossa ilmankosteus kondensoituu vesipisaroiksi. Vesi ei pääse pois umpinaisesta alavälipohjasta, kun alla on betoni ja yllä on tiivis lattiarakenne. Ajan kanssa kosteus lisääntyy ja kun eriste on orgaanista, niin se varmuudella homehtuu.

Hän piirsi meille kuvan ja väänsi rautalangasta sen, mitä kukaan ei ollut myyjälle remontin aikana kertonut. Myyjä oli tehnyt ryhdikkääseen taloon monen kymppitonnin remontin, tärvellyt hetkessä sen ja myynyt mörskän homeineen päivineen meille, ja meillä oli nyt susi kädessä.

Koetin kysellä asiantuntijalta, kuinka puhdistaa irtaimistoamme. Hän lupasi lähettää meille erikoispuhdistusainetta tekstiilien pesuun ja kertoi puhdistusfirmoista, jotka tekevät homepölysiivousta asuintiloihin ja irtaimistolle. Mutta työ on melko hintavaa, joten meidän pitäisi punnita tarkkaan, mitkä tavarat ovat puhdistamisen arvoisia.

Tuijotin voimattomana, sydän lysyssä kotikirjastoani. Se oli veräjä aikakausien välillä – lapsuuden taikamaan, nuoruuden kuilujen ja huippujen ja aikuisuuden kuulaiden selkosten vaiheilla – ja hyvin henkilökohtainen kooste minuuden eri kerrostumista, läpileikkaus siitä kuka minä olin ja mistä olin tähän tullut. Täysi kirjahylly oli lupaus loputtomasta ajasta; verkkaisista iltasatuhetkistä, teentuoksuisista iltapäivistä ja sydänöistä, joina ei malta nukkua vaan samoilla sepitteessä – ja nyt se kaikki oli tärvelty, viety minulta. Tiesin jo tuolloin, yhden tarrakirjan perusteella, etten voisi säilyttää näitä kirjoja asuintiloissa. Kirjahyllyni oli yht’äkkiä täynnä törkyä ja jätettä. Silti yritin haalia summanmutikassa, sormet tunnottomina rakkaimpia aarteitani ja lastenkirjahelmiä laatikkoon ja kiikutin ne autotalliin.

Rakennusterveysasiantuntija otti useita materiaalinäytteitä alemmasta välipohjasta keittiön, leikkihuoneen, eteisen ja olohuoneen kohdalta. Lattialämmityksenalaiseen eristekerrokseen hän pääsi käsiksi kellarin kautta, poraamalla näytteenottoreiät betonivälipohjan läpi. Liiketilan puolelta hän otti näytteen lattian päältä ja kertoi kampaamon hajun olevan itse asiassa VOC-päästöjen – eli vanhasta muovimatosta haituvien, haitallisten yhdisteiden – aiheuttamaa. Lopuksi hän otti näytteen ulkoseinästä ja löysi sieltä hämmentävän eristerakenteen: ulkolaudoituksen alle, runkorakenteen päälle oli asennettu kattohuopa tuulensuojapahvin tilalle, missä se estää kosteuden siirtymisen ja altistaa homeelle. Kattohuovan alla olikin silminnähtävää sienikasvustoa.

– Jos koko seinäpinnalla ulkolaudan alla kasvaa sientä, niin kyllä tämä talo on korjauskelvoton.

Rakennusterveysasiantuntija viipyi koko päivän ja lähti viiden huitteilla. Hän lupasi viedä näytteet heti postiin, jotta ne ehtisivät laboratorioon ajoissa, ja me palasimme tyrmistyneinä tyhjän päälle.

talotarkastus

 

15. Evakkokodissa – maaliskuu 2015

Olimme tyhjän päällä. Tai emme aivan – saimme asua apen hyvin varustellussa, viihtyisässä kaksiossa kuin kotonamme, oman perheen kesken, kun appi kypsyi itämaan auringossa. Se olikin selviytymisemme kannalta olennaista; meidän ei tarvinnut ostaa kalliita kuukausia hotellista tai loisia tuttujen nurkissa,  vaan saimme sairastaa omassa rauhassa kuin saaliseläimet, suojassa muiden silmiltä.

Ja me totta vie sairastimme. Ihmeeksemme homeoireet eivät ainakaan helpottaneet, pikemminkin päinvastoin, vaikka luulimme jo jättäneemme homeen taaksemme. Kurkkukipu kyllä lientyi, mutta hengitysteitä poltteli yhä, ääni kähisi ja lima nuljui kurkussa, yskä ryskytti selkää ja lasten nenät kirnusivat vuoroin kirkasta limaa, vuoroin vihervää räkää. Keskimmäisen lapsemme nenä puhkesi vuotamaan verta, ja vanhimman iholle kihahti kylvyssä punaisia laikkuja ja nokkosrokkoa. Isännän pumppu alkoi reistailla, tuntui kuin sydän olisi muljunut rinnassa kevyessä rasituksessa, portaita noustessa, seisoskellessa ja jopa istuessa. Alkuun sydänoireita ilmaantui satunnaisesti, mutta pian jo päivittäin, ja huoli selviämisestä kalvoi kahta ahtaampana.

Pelastimme evakkokotiin käyttötavaroita, kuivaruokaa ja lasten rakkaimpia leluja – potkuauton, valomiekkoja, junaradan, ritarilinnan, legoja ja Muumikirjoja – ja säilytimme niitä tuulettuvassa kylpyhuoneessa erillään asuintiloista. Puhdistimme leluja ennen käyttöönottoa astianpesuaineella, pyykinpesunesteellä ja klorinilla. Yritimme vielä pestä parhaita vaatteitamme rakennusterveysasiantuntijan ihmeaineella, mutta oireemme vain pahenivat, kun kuivatimme niitä sisätiloissa. Kaikki omat tekstiilit oli poistettava nopeasti käytöstä.

Koska rahaa ei ollut, aloin haalia kirpputoreilta lisää käyttö- ja vuodevaatteita, pyyhkeitä, mattoja, vilttejä ja lasten uninalleja. Kiersin kuin haukka itsepalvelukirppiksiä, pelastusarmeijan ja punaisen ristin kierrätyskeskuksia ja tärppäsin kiinni hätävaraan. Se kuitenkin kostautui nopeasti. Homeoireemme pysyivät ennallaan, enkä voinut ymmärtää, miksi.

Ajauduimme muutamassa viikossa hometornadon silmään, jossa kaikki muu ympäriltämme etääntyi ja hämärtyi, maailma pimeni ja home ahtautui ympärillemme kuin sankka, sienimäinen myrkkypilvi. Tunsin saavani oireita kaikkialla, kuuntelin lasten yskää ja niiskutusta hysteerisellä korvalla ja nuuhkin kuin vainukoira tavaroita ympärillämme: onko tämä homeessa? voiko tämäkin olla homeessa? mikä nämä oireet aiheuttaa?

Vastauksen saimme maaliskuun lopussa, kun rakennusterveysasiantuntija soitti materiaalinäytteiden tulokset. – Kyllä nämä näytteet on aivan punaisella. Alempi välipohja on täynnä sädesientä, homeita ja bakteerikasvustoja.

Se selitti jatkuvan oireilumme: talosta pelastettu ja puhdistettu vähäkin irtaimisto riitti ylläpitämään oireitamme! Vaikka olimme pesseet ja puunanneet varsinaiset homeitiöt pois tavaroistamme, niin se ei riittänyt. Kosteusvauriomikrobien myrkylliset aineenvaihduntatuotteet eli toksiinit olivat imeytyneet esineisiin, eivätkä ne irtoa pesu- tai desinfiointiaineilla, eivät edes keittämällä. Usein toksiinit ovat hydrofobisia eli vettä karttavia, joten ne imeytyvät muovipintoihin erittäin voimakkaasti. Kaikki tavaramme, etenkin lasten muoviset lelut, olivat siis saastuneita. Niistä erittyi myrkkyjä hengitysilmaan ja me oireilimme yhä voimakkaasti. (Lähde: Tiede-lehden artikkeli 5.6.2009: ”Homeista viis, ongelmatalossa sairastuttaa toksiini”.)

Koko homehelvetin karmeimman hetken koin eräänä maaliskuun lopun keskiviikkona muskarissa. Pikkutytöllämme oli ollut pyhänä oireeton kuume, joka oli lehauttanut näppyjä pitkin kehoa. Olin päätellyt sen vauvarokoksi, ja oireettoman päivän jälkeen vein kaksi pienintä lastamme muskariin, sillä janosimme aivan tavallista elämää ja tuttuja rutiineja. Istuimme salin lattialla, lauloimme lumiukoista ja ihmettelin, että miksi täällä haisee kuin talon eteisessä; mistä tämä tuttu, hirveä haju uuttuu…? Kaikki vaatteemme olivat uusia – tai ainakin peräisin muualta kuin talosta – eivätkä lapset olleet käyneet talossa enää kolmeen viikkoon, enkä minäkään päiväkausiin.

Mykkä kauhu jysähti teräsnyrkkinä mahanpohjaani ja kylmi ytimiä myöten, kun nuuhkaisin pikkutyttömme henkeä; siinä lemahti talon outo, läpitunkeva haju, eli sädesienen ja homeiden kohtalokas yhdistelmä! Olen edelleen varma kuin valurauta, etten erehtynyt tai liioitellut: minä haistoin homeen lapsemme hengityksessä. Sädesieni ei nimestään huolimatta ole sieni vaan bakteeri, joka voi pesiä puolustuskyvyttömään, sairaaseen ihmiseen, jollainen taaperomme oli. Mitä pienempi lapsi, sitä suuremmaksi astmariski homealtistuksessa kasvaa. Lapsen hengitystiet ovat vasta kehittymässä, joten ne ovat herkemmät ympäristön vaikutuksille kuin aikuisten vastaavat.

Maaliskuun lopussa, sädesienilöydöksen jälkeen aloimme luopua irtaimistostamme. Ratkaiseva hetki oli, kun isännän sisko perheineen kävi iltakahvilla, ja käly tunnusti lähtiessä itku kurkussa eteisessä: – Mun on nyt pakko sanoa, että täällä on tosi raskas ja tunkkainen ilma. Mun päätä on nyt alkanut särkeä, ja mulla on tosi huono olo, toisin kuin päivällä.

Niin me aloimme mättää saastuneita tavaroitamme roskiin. Kaikki mikä joskus oli ollut kaunista, arvokasta ja hyvää, oli nyt tärvääntynyttä ja vaarallista. Esikoiselta kuopukselle säästetyt vauvalelut (Sielumato, Mari-kukkanen ja Ilpo Pipari) ja itsetehdyt äpöt, keskimmäisen ötökät ja Trashpackit, ja esikoisen Transformerit ja roolivaatteet tihkuivat myrkkyjä, kävivät henkeen ja hirvittivät. Osan leluista pakkasimme vielä laatikoihin ja veimme apen häkkivarastoon, kun emme hennoneet heittää niitä suoralta kädeltä roskiin. Vasta sitten saattoi hidas paraneminen alkaa.

valomiekat.jpg

 

16. Apua! – maaliskuu 2015

Hometalo on eräänlainen maailmanloppu; se vie rahat ja tavarat, terveyden, muistot ja tulevaisuuden, ja pahimmillaan koko omaisuuden. Leikkimielisen napakymppikysymyksen aution saaren matkatavaroista voisi muuttaa muotoon: Mitä ostaisit ensimmäisenä hometalosta lähdön jälkeen? Kun kaikki, ihan kaikki, on hankittava alusta alkaen uudelleen.

Menetyksen totaalisuutta ja kaikenläpäisevää puutetta on vaikea ulkopuolelta – ja sisäpuoleltakin – käsittää. Yhtäkkiä meillä ei ollut yhtikäs mitään – paitsi apen lainatavaroita, joilla pääsimme onneksi alkuun. Meillä ei ollut omia kauppakasseja, eväsrasioita, saksia, rahapusseja, kerhotossuja, ei yhtikäs mitään. Jopa isännän kännykän nahkainen suojakuori aiheutti hänelle puheluiden aikana käheyttä ja kurkkukipua, joten siitäkin oli luovuttava.

Minä ja isäntä olimme herkistyneet homeille jo siinä määrin, että saatoimme aistia ne omilla tavoillamme – emme toki aina haistaa, sillä kaikki homeet eivät haise – vaan tuntea muuten: kurkunkarheutena, äänenkäheytenä, outona makuna suussa, kuvotuksena tai päänsärkynä. Minä haistoin yhden tietyn homeen astuessani kirpputorille sisään ja käännyin lennossa kannoillani, enkä koskaan palannut sinne. Isännän kurkunpää alkoi kutista ja turvota umpeen jonkin toisen homeen altistuksessa. Niinpä kävimme aistinvaraisesti läpi kierrätystavaroita: lykimme niitä toistemme kuonojen alle ja vetäisimme henkoset. Jos minä haistoin pahan tai isäntää alkoi yskittää, tiesimme, ettei ainakaan sitä esinettä voinut ottaa käyttöön. Kokeellista tutkimustoimintaamme hankaloitti se, että usein oireet pahenivat viiveellä, joten saatoimme pitää kirppistamineita vieressämme illan, ennen kuin tiesimme, sopivatko ne käyttöömme vai eivät.

Vasta myöhemmin hoksasimme, että moni kierrätyskeskuksista, joilta olin ostanut hätäaputekstiileitä, olikin homeessa – tai ainakin ostokset aiheuttivat meille oireita, ja nekin oli sullottava roskalaariin. Ei aikuinen kierrätyslakanoihin tunnesidettä luo, mutta karmi sydänperiä myöten kiskoa uudet unikaverit ja Aku Ankat lasten käsistä jälleen kerran pois.

Olisimme toki voineet ostaa kaiken uutena kaupasta, jos meillä olisi ollut rahaa. Mutta pahanpäivänvarat olivat jo huvenneet talon remontointiin ja selvittelykuluihin, ja nyt meille oli mätkähtänyt jättilasku rakennusterveysasiantuntijan käynnistä, materiaalinäytteistä ja raportista. Lisäksi maksoimme entiseen malliin talon ylläpidosta ja pidentyneistä työ-, koulu- ja kerhomatkoista. Eihän meillä ollut varaa niihinkään, saati sitten uudenkarheisiin käyttötavaroihin, vaatteisiin, kenkiin ja liinavaatteisiin!

Oman höysteensä homesoppaamme toi apen pesukone. Älysimme jossain vaiheessa sen särkyneen ja viruttelevan valkopyykkejäkin haaleissa liemissä. Kone oli säilönyt isännän vaatteista irronneet homejäämät ja haudutteli niitä pyykkisatsista toiseen, ja vaihtovaatteemme saastuivat sitä mukaa kun pesimme niitä. Ja sitten me ihmettelimme pää kädessä, että miksi kurkkua aina vain karvasteli ja räkärihmat kiiltelivät lasten nenän alla.

Kerran lakanoita vaihtaessamme meitä molempia alkoi taas yskittää, ja loikimme kuin säikyt jänikset nenänpäät väristen ympäri makuuhuonetta ja nuuskimme nurkkia, etsimme homepesäkettä. Mitään ei löytynyt, ja epätoivoissaan isäntä kaatui sängylle – ja ponkaisi pystyyn kuin vieterinukke: ne olivat apen omat lakanat, jotka kylvivät meihin oireita, yskää ja kurkkukipua! Lakanat oli pesty rikkinäisessä pesukoneessa pian ensimmäisten homepesujen jälkeen, ja ne olivat odotelleet liinavaatekaapissa kuukauden päivät uutta käyttökertaa. Appi oli ostanut käyttöömme jo uuden pesukoneenkin, mutta nuo lakanat olivat jo saastuneet, emmekä voineet enää käyttää niitä.

Jos joku olisi kertonut minulle lakanaepisodista, olisin pitänyt häntä vauhkona ja vainoharhaisena, mutta oman kehon kertomaa en voinut kiistää. Elimistössämme oli päällä jatkuva hälytystila ja jokainen solu värisi varuillaan, varoitti vaarasta jo ennen kuin älyllinen järkeily – joka oli harhauttanut meitä talolla jo kauan – ehti asiaa edes tiedostaa.

Avun pyytämisen kynnys oli jyrkkä ja korkea, mutta nopeasti meidän oli myönnettävä, että me emme selviäisi tästä yksin, omin avuin ja rahoin. Ennen kuin ehdimme vetää lakkia päästä, olivat isännän sisko ja anoppi sekä vanha naapurimme polkaisseet tahoillaan käyntiin hätäapukeräyksiä. He toimittivat meille lastenvaatteita ja leluja, lakanoita, pyyhkeitä, keittiö- ja käyttötavaroita, joten lapset saivat hyviä ylleen eivätkä joutuneet rääsyissä kerhoon ja esikouluun.

Mutta minulta alkoivat kuteet huveta, kun pesukone pilasi vähätkin vaatteet. Isännällä ei ollut niitä juuri ensinkään, vain yhdet reisitaskuhousut ja pari vaihtopaitaa, jotka olin hänelle kierrätyskeskuksesta haalinut. Lopulta, kun rahjustin lököfarkuissa ja miesten apeaharmaassa jättipoolossa peilin eteen ja katsoin ränsistynyttä kuvatustani, nöyrryin ja soitin itku kurkussa kälylle, ettei minulla itselläni ole enää mitään päälle pantavaa enkä ehdi etsiä, saati löytää kirppiksiltä sitä mitä tarvitsen. Eipä aikaakaan, kun käly oli kerännyt kavereiltaan ja miehensä sukulaisilta selviytymispakit myös meille aikuisille.

Olen ikuisesti kiitollinen kaikille niille tutuille ja tuntemattomille, jotka tarjosivat meille apuaan maailmamme loppuessa, uuden alkaessa. Vyyhti ristiriitaisia tunteita – päällimmäisenä mittaamaton kiitollisuus, helpotus, toivo ja epätoivo, häpeäkin – mylläsi rintaani nurin ja tihkui silmistä ilmi, kun lajittelin uuden elämän alkutekijöitä pahvilaatikoista ja muovipusseista käyttöön. Miten kauniita, puhtaita ja laadukkaita paitoja, housuja, kenkiä, huiveja, mekkoja, takkeja saimmekaan! Kohtasin peilissä tyylikkäämmän vedoksen itsestäni; ihmisen, jollaista minusta ei olisi koskaan ilman tätä koettelemusta tullut, mutta joka silti tuntui tutulta, ihan minulta.

Lahjoituksilla oli varmasti meille saajille suurempi merkitys kuin antajilleen, jotka siivosivat ylimäärää kaappejaan kuormittamasta. Meille jok’ikinen pehmoeläin, nukke, peli, valomiekka, kirja, kenkä, pyöröpuikko ja lankakerä oli osoitus siitä, että maailmassa on vielä hyppynen hyvyyttä jäljellä ja meillä toivonmuren tyhjillä käsillä. Jokainen hyvä työ lujitti uskoamme siihen, että ehkä me selviäisimme tästä ja elämä jatkaisi raiteillaan, ja me köröttelisimme mukana emmekä putoaisi kyydistä.

Kiitollisuus ja hämmästys siitä, että me selvisimme, me todella selvisimme! on jäänyt alitajuntani tasolla pysyväksi olotilaksi. Vielä vuosia jälkikäteen jaksan päivittäin iloita siitä mitä meillä taas on: keittiöpöytä, jonka ääressä askarrella! lapsilla omat sängyt ja päiväpeitot! siivouskaappi ja paikka kaikelle, jopa nenäliinoille! tauluja seinillä ja jouluvalot! kiipeilypuu kissoilla! kesä- ja talviverhot ja sisustustyynyjä sohvan päällä! ja sohva! meillä on sohvakin! ja poimuri ja mustikoita pakastimessa! kukkia ikkunalla ja ovessa itse askarreltu kranssi! ja kengät ja kassi sävy sävyyn! Vasta maailmanlopun jälkeen olen tohtinut tunnustaa itselleni olevani rahtusen turhamainen.  Tuntuu ylelliseltä avata joka aamu vaatekaapin ovi, valita useista paidoista ja farkuista siihen päivään sopivin, poimia korutelineestä sieluntilaa kuvastava amuletti, vilkaista vielä viimeksi peiliin ja kokea tyytyväisyyttä, hippunen onneakin.

Lankalauantaina, kun kaikki lelut ja entisen elämän tarvekalut oli mätetty roskiin tai varastoon, me pakkauduimme autoon ja kurvasimme Ikeaan ja Ideaparkiin. Palasimme peräkontti pullollaan tavaraa: kylpypyyhkeitä, vilttejä, mattoja ja lakanoita, leluja, legoja, pehmoja ja palikoita. Pinon päällimmäisenä keikkui kakkukupu ja kolme eriväristä nuolijaa.

Jostain on uusi elämä aloitettava, olkoon se sitten kakkukuvusta ja nuolijoista! Sinä lauantaina minä päätin jäädä eloon, pitää perheeni hyvissä hengissä ja leipoa heille, tarjota taikinaa lasten nuoltavaksi, sillä juuri noissa arjen pienissä ilonhetkissä itää kaikkein suurin onni ja elämän tarkoitus.

kissapoydassa

 

17. Ensimmäisen rakennusterveysasiantuntijan raportti – huhtikuu 2015

Tavoitimme talon myyjän vasta viikon kuluttua lähdöstä. Hän vaikutti hämmentyneeltä kuullessaan meidän paenneen talosta ja jäi odottelemaan rakennusterveysasiantuntijan raporttia. Sisikuntaani risoi ja rienasi herkeämättä ajatus, kuinka myyjä eleli elämäänsä poistiehensä, matkusteli ja asusteli uudessa kerrostalokodissaan järven rannalla, kun me menetimme samaan aikaan kaiken – ihan kaiken nappeja ja neppareita myöten – hänen talonsa ja virheensä takia.

Rakennusterveysasiantuntijan raportti saapui vasta huhtikuun loppupuolella, puolitoista kuukautta katselmuksen jälkeen, ja oli karua luettavaa. Alakerroksen lattiarakenteet olivat laajasti kosteus- ja homevaurioituneet ja eristeissä kasvoi sienilajistoja, joiden tuottamat mykotoksiinit eli sienimyrkyt ovat terveydelle erittäin haitallisia. Kampaamon lattian liimakerroksessa oli meneillään kemiallinen hajoamisreaktio, ja siitä irtosi niin ikään terveydelle haitallisia VOC-päästöjä.

Raportissa selitettiin selkokielellä, mikä oli aiheuttanut talon kosteusvaurioitumisen: uuden tekniikan lisääminen vanhan rakenteen päälle.

”Lattiarakenteeseen on asennettu lattialämmitys. Samassa yhteydessä ei ole parannettu lattian lämmöneristävyyttä. Tämän seurauksena lämpövirta on myös alaspäin kohti kylmää kellaritilaa. Kylmällä puolella betonipinnalla on tiivis bitumikerros. Lämpövirran mukana kylmää tilaa kohti siirtyy kosteutta. Tiiviin bitumikerroksen yläpuolelle muodostuu kosteuskertymä, minkä seurauksena rakenne varmuudella vaurioituu nopeasti. Rakenteessa on vakava rakennusvirhe, koska lattiaan on asennettu lattialämmitys ja samalla ei ole parannettu lattian lämmöneristävyyttä.”

Raportin mukaan myös ulkoseinän rakenne oli virheellinen, sillä siitä puuttui tuuletusrako. Ulkoverhouslaudoituksen ja vinolaudoituksen välissä oli bitumikermikerros, jonka alla oli nähtävissä sienirihmastoa. Ulkoseinärakenteen pitäisi huokoistua ulospäin mentäessä, eli tiiveimmän osan pitäisi olla sisäseinää vasten eikä uloimpana kuten nyt. Myös rakennusluvissa oli puutteita ja remontteja oli tehty ilman valvontaa.

Kosteusvaurioita oli alkanut muodostua heti talon rakentamisen jälkeen virheellisten rakenneratkaisujen vuoksi, ja ne olivat pahentuneet merkittävästi myöhemmin tehtyjen peruskorjausten ja muutostöiden vuoksi. Todetut vauriot olivat laajamittaiset ja korjauskustannuksiltaan suuret: tämän rakennusterveysasiantuntijan mukaan jopa 185 600 euroa, mikä sisälsi talon kaikkien eristeiden sekä sisä- ja ulkopintojen uusimisen. Talo olisi siis pitänyt vetää luurangoksi ja rakentaa lihat uudelleen päälle.

Rakennusterveysasiantuntijan lasku tehdystä työstä ja raportista oli huimat 7 500 euroa, mikä toki sisälsi kulukorvauksen, materiaalinäytteiden toimittamisen ja viljelyn laboratoriossa ja ”oikeustoimikelpoisen” raportin. Jälkimmäiseen petyimme karvaasti myöhemmin, sillä ilmeni, että raportissa oli selviä virheitä: vääriä mittayksikköjä, lämpötiloja ja huolimattomuutta näytteiden toimittamisessa.

Raportin perusteella laadimme reklamaation myyjälle. Kaukaa viisaina konsultoimme asiassa ensin kiinteistökauppa- ja etenkin hometaloriitoihin erikoistunutta asianajotoimistoa, jotta epäisimme myyjältä mahdollisuuden palkata sieltä asianajajan avukseen. Reklamaation sanamuodoissa meitä auttoivat myös asianajajatuttavat, joiden ystävyyttä emme halunneet vaarantaa mahdollisesti pitkässä ja vaikeassa oikeudenkäynnissä. Toki toivoimme, että myyjä ymmärtäisi vastuunsa, kantaisi sen kuin suoraselkäinen nainen ja purkaisi kaupan, kuten kohtuullista olisi.

haaskattu2

 

18. Toinen reklamaatio – 28.4.2015

Olimme reklamoineet myyjää ensimmäisen kerran jo 8.7.2014 alakerran erikoisen hajun takia. Tuolloin vaadimme myyjää poistamaan ja korjaamaan alakerran hajuhaitan ja yläkerran toksisuuden aiheuttajan.

Nyt täsmensimme reklamaatiotamme ja vaadimme kiinteistössä esiintyvän laatuvirheen perusteella ensisijaisesti kaupan purkua vakavien home-, bakteeri- ja sädesienivaurioiden ja –kasvustojen takia sekä niistä johtuvan talon asuinkelvottomuuden, koko irtaimiston menetyksen ja omien terveyshaittojemme vuoksi. Vaadimme myös vahingonkorvausta menetetystä irtaimistosta ja korvausta kaikista aiheutuneista kuluista.

Vetosimme reklamaatiossamme maakaaren 2. luvun § 17, jonka mukaan kiinteistössä on laatuvirhe, jos

”1) kiinteistö ei ominaisuuksiltaan ole sellainen kuin on sovittu;

2) myyjä on ennen kaupan tekemistä antanut ostajalle virheellisen tai harhaanjohtavan tiedon kiinteistön pinta-alasta, rakennusten kunnosta tai rakenteista taikka muusta kiinteistön laatua koskevasta ominaisuudesta ja annetun tiedon voidaan olettaa vaikuttaneen kauppaan;

3) myyjä on ennen kaupan tekemistä jättänyt ilmoittamatta ostajalle sellaisesta tyypillisesti myydyn kaltaisen kiinteistön käyttöön tai arvoon vaikuttavasta 2 kohdassa tarkoitetusta ominaisuudesta, josta myyjä tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää, ja laiminlyönnin voidaan olettaa vaikuttaneen kauppaan;

4) myyjä on ennen kaupan tekemistä jättänyt oikaisematta havaitsemansa ostajan virheellisen käsityksen jostakin kiinteistön ominaisuudesta, joka vaikuttaa kiinteistön soveltumiseen aiottuun käyttöön; tai

5) kiinteistö salaisen virheen vuoksi poikkeaa laadultaan merkittävästi siitä, mitä myydyn kaltaiselta kiinteistöltä voidaan kauppahinta ja muut olosuhteet huomioon ottaen perustellusti edellyttää.

Ostajalla on virheen perusteella oikeus hinnanalennukseen tai, jos virhe on olennainen, oikeus purkaa kauppa. Ostajalla on lisäksi 1 momentin 1–4 kohdassa tarkoitetun virheen perusteella oikeus saada korvaus vahingostaan.”

Olennaisuusvaatimus täyttyy, kun ostaja ei olisi tehnyt kauppaa, mikäli hän olisi ollut tietoinen kaupan kohteen virheestä, esim. kiinteistöä ei voi käyttää ostajan aikomalla tavalla terveysvaaran vuoksi tai virhe ei ole korjattavissa (kohtuullisin kustannuksin, kohtuullisessa ajassa).

Ensimmäinen peruste kaupanpurkuvaatimukseemme oli talon asuinkelvottomuus ja korjauskelvottomuus.

Muuton yhteydessä talon alakerrassa oli havaittu normaalista poikkeava haju, jonka perustella kutsuttiin homekoirayritys tekemään lisäselvityksiä. Koira löysi useita haitan mahdollisesti aiheuttavia kohtia ja samalla otettiin toksisuusmittaukset sekä ylä- että alakerrasta. Yläkerran toksisuusarvo oli korkea ja sisäilmahaitta todennäköinen.

Rakennusterveysasiantuntijan selvityksen mukaan rakenteessa oli vakava rakennusvirhe, koska lattiaan oli asennettu lattialämmitys ja samalla ei ollut parannettu lattian lämmöneristävyyttä. Kellarin kylmän betonikaton vuoksi ylläolevaan eristeeseen muodostui kosteuskertymä eli ns. kastepiste. Tämä kastepisteeseen kondensoitunut kosteus oli tehnyt orgaanisesta eristeestä otollisen ympäristön mikrobikasvustoille, minkä seurauksena rakenne oli vaurioitunut nopeasti.

Alemmassa välipohjassa ja kellarikäytävän betoniseinillä oli runsaasti homeita, bakteereja ja mykotoksiineja (terveydelle erittäin haitallisia sienimyrkkyjä) tuottavia sädesieniä. Liiketilan lattiapinnalla oli käynnissä kemiallinen hajoamisreaktio, joka tuotti terveydelle haitallisia VOC-kaasuja sisäilmaan.

Mikrobit ja toksiinit olivat päässeet väliseinien ilmasiltoja pitkin ylempään välipohjaan ja toiseen kerrokseen. Ensimmäinen pääasuinkerros oli säilynyt pitkään oireita aiheuttamattomana myyjän tekemän remontin vuoksi. Seinärakenteet oli vuorattu tapetoiduin tai maalatuin kipsilevyin, jotka tiivistyivät lattian rajapinnassa lattialämmityksen tasoitevaluun saumattomasti. Myös valun ja kipsilevyjen takia tiivis lattiarakenne oli alkuun hidastanut mikrobien ja toksiinien leviämistä ensimmäisen kerroksen sisäilmaan.

Talon ulkoseinärakenteet oli tehty väärin, ja ulkolaudoituksen alaisen bitumihuovan päältä löytyi sienikasvustoa ja runkolaudoituksen päältä homekasvustoja, minkä perusteella voitiin olettaa myös ulkoseinien eristeiden olevan suurelta osin vaurioituneet. Rakennusterveysasiantuntija totesi talon käytännössä korjauskelvottomaksi ja terveyshaittojen perusteella talo oli asumiskelvoton.

Toinen perusteemme kaupanpurkuun olivat myyjän virheelliset ilmoitukset, ilmoituksista poikkeavat tosiseikat, luvattomat rakenteet ja lainvastaiset remontit.

Vesikiertoisen lämmitysverkon paineet laskivat tasaisesti, toisin kuin myyjä oli kuntotarkastuksen yhteydessä ilmoittanut. Kellariin tulvi runsaasti vettä rankkasateella ja keväällä lumien sulaessa. Ylemmän kerroksen makuuhuoneen alkovilla ei ollut rakennuslupaa. Kaikki LVI- työt on suoritettu ilman työnjohtajia, kokouksia ja suunnitelmia; ainoastaan LVI- loppukatselmus on suoritettu. Rakennusmääräysten vastaisesti ensimmäisen kerroksen WC:n lattiassa ei ollut kallistuksia lattiakaivoja kohden. Osa LVI-töistä, kummatkin WC:t ja toisen kerroksen suihkuhuone olivat rakennusluvan ehtojen ja lain vastaisia.

Kolmas perusteemme kaupanpurkuun oli muu aiheutunut haitta. Puhdistamisesta huolimatta kaikki talosta väliaikaisasuntoon tuotu irtaimisto aiheutti meille samoja oireita kuin talossa oleskelu. Ilmeisesti irtaimisto oli kyllästetty mykotoksiineilla, jotka eivät imeydyttyään poistu esineistä ja aiheuttavat jatkuvaa terveyshaittaa. Koko irtaimistomme oli todennäköisesti hävitettävä.

Talon juoksevat kulut liittymistä, huolloista, lainoista ja ylläpidosta eivät olleet muuttuneet asuinkelvottomuudesta huolimatta. Lisäksi jouduimme maksamaan muuttamisesta, väliaikaismajoituksesta ja pidentyneistä välimatkoista aiheutuneet kustannukset ja hankkimaan koko irtaimiston uudelleen. Mielipaha koko perheellä omien rakkaiden esineiden (huonekalut, kodinkoneet ja –tekstiilit, tietokoneet, av- ja hifilaitteet, äänilevyt, keittiötarvikkeet, vaatteet, kengät, lelut, kotikirjasto, harrastus- ja käsityövälineet ja –materiaalit jne.) menetyksestä oli mittaamaton, ja perusturvallisuuden tunne oli pahasti järkkynyt kodittomuuden ja elinympäristön muutoksen vuoksi.

Kaikki kiinteistön virheet olivat sellaisia, joita emme voineet havaita kiinteistön tarkastuksessa ennen kaupantekoa. Ne oli havaittu vasta kiinteistön luovuttamisen jälkeen, ja tehtyjen tutkimusten mukaan ne ovat syntyneet ennen kaupantekoa.

Nähdäksemme tapahtumat olivat myyjän osalta tuottamuksellisia, eli myyjä oli omalla toiminnallaan tai huolimattomuudellaan aiheuttanut ostajalle kohtuutonta haittaa. Myyjä oli ensimmäisen kerroksen laajan remontin yhteydessä jättänyt lattialämmityksen alle liian vähäisen eristekerroksen. Lisäksi myyjä on toiminut LVI-töiden osalta hyvän rakennustavan, rakennusmääräysten, rakennusluvan ehtojen ja lain vastaisesti.

Jätimme reklamaation myyjälle 28.4.2014, ja isännän ahdistavat sydänoireet loppuivat kuin seinään. Asia oli nyt pois omista käsistämme ja vyörytetty raskaana kuin hiidenkivi myyjän kontolle. Huolehtikoon hän nyt hetken siitä.

kivet

 

19. Myyjän vastaus reklamaatioon – 12.5.2015

Talon myyjä vastasi reklamaatioomme tasan kahden viikon kuluttua asianajajan välityksellä. Hän kiisti kaikki vaatimuksemme kaupan purkamisesta perusteettomana. Kaikki rakennuksessa suoritetut korjaukset oli kuulemma tehty rakennusalan ammattilaisten toimesta tai heidän antamiensa ohjeiden mukaan. Hän kiisti myös tiedonantovelvollisuuden rikkomisen ja tuottamuksellisen toiminnan, mikä on edellytys vahingonkorvausvastuun syntymiselle.

Myyjä ehdotti katselmusta kiinteistöllä valitsemansa rakennusalan asiantuntijan kanssa, minkä jälkeen hän oli valmis neuvottelemaan asian sovinnollisesta ratkaisemisesta, mikäli katselmuksessa todettaisiin virheitä, joista myyjä on vastuussa. Tällöin kyseessä voisi olla korkeintaan kiinteistön salainen laatuvirhe, jonka perusteella myyjä olisi velvollinen suorittamaan hinnanalennusta ostajille virhettä vastaavalta osalta.

Jatkossa kaikki asiaan liittyvät yhteydenotot pyydettiin osoittamaan asianajajalle.

Neuvotteluyhteys myyjään oli katkennut ja jäkitimme omissa poteroissamme. Piinallisen pitkä asemasota oli alkamassa.

hyinenvesi.jpg

 

20. Säilössä – huhti-toukokuu 2015

Se kevät oli sydämetön, täynnä jäytävää ikävää. Maailma jatkoi pyörimistään kuin karuselli, ihmiset hihkuivat kyydissä vauhdista haltioissaan ja aurinko paistoi ilkkuen, maa tuoksui muhevalle, puut liversivät ja elämä uusiutui. Vain me homehduimme sokeassa pisteessä, kuolleessa kulmassa, josta oli vaikea nähdä ulos, kadotuksen kaikennielevän horisontin yli.

Olin heti maailmanloppumme langetessa ottanut päämääräkseni kolme asiaa: että saisimme 1) olla yhdessä, 2) terveinä, ja 3) asua Pispalassa. Minkään muun ei ollut niin väliä. Heti palattuamme mummulasta ensimmäinen toiveeni täyttyi, ja se tuntui tärkeimmältä: että me ihmiset ja kissat pääsimme takaisin yhteen, ei sen niin väliä minne.

Lasten kanssa olimme oppineet, ettei vaikeuksia sovi paisutella, jotta niistä ei kasvaisi itseään suurempia kurimuksia. Jos muksu kaatuu, niin pipikohtaan annostellaan nätti, napakka paketti lohtua, suukkoja ja puhallusta, mutta ei kuorruteta häntä ylitsevuotavaisella, kohtuuttomalla säälillä ja surkuttelulla.

Niinpä yritimme elää kuin kaikki olisi mitämaks kunnossa. Maailma, jossa syödään aamupuuroa, käydään kylvyssä ja luetaan iltasatuja, ei voi olla läpeensä paha ja tolaltaan. Elämä otti nopeasti ulkoiset uomansa, ja lapsiperheen rutiinit kannattelivat meitä kaikkia – eikä suinkaan vähiten vanhempia – eteenpäin. Isäntä vei aamuisin autolla esikoululaisemme (ja kerhoaamuina myös pikkuveljen) toimiinsa, jätti auton hometalon pihaan odottamaan ja läksi töihin. Minä sopersin ilman keittokirjoja pöperöä perheelle ja hankkiuduin parin tunnin päästä pienempien kanssa hakemaan isoveljeä eskarista. Köröttelimme ensin bussilla puolen kaupungin halki ja sitten puskin lastenvaunuja läpi sohjon ja sädehtivän Pispalan hylätyn talomme luo.

Noilla kotikaduilla sydämeni parkui ammollaan kuin hampaaton suu ja itki muistojen perään: tästä minä kävelin ensi kertaa neuvolaan suloinen salaisuus sydänalla, ja sitten toinen, kolmas, ja kaksi sikeää surua välissä; tässä viskoimme pakkasella ranskanleipää sorsille; tässä risteyksessä annoin uhkupajjut eli urhoollisuuspalkinnot pojille, jotta he jaksoivat taapertaa leikkipuistosta kotiin; näiden puiden alta keräsin joka syksy omppuja piirakkaan; tuolla penkillä me 13 vuotta sitten, varttia ennen asuntonäyttöä päätimme, että jos kerrostalokaksio vähänkään häävi, niin me ostamme sen! Ja yhtäkkiä kaikki oli menetetty, jokainen hyvä hetki meiltä viety ja tärvätty, ja me olimme kodittomia, osattomia huutolaisia.

Täällä olimme onnellisia. Täällä me emme enää olleet.

Vaikka kävimme usein talolla etsimässä tärkeitä papereita ja pelastamassa valokuvia, päiväkirjoja, kastelahjoja ym. minuuden alkutekijöitä, eivät lapset edes pyrkineet sisälle hylättyyn taloon, vaan leikkivät pihalla. He ymmärsivät nopeasti, että ilma sisällä oli myrkkyä meillle ja vaarallista hengittää. Kului kuukausia, ennen kuin he halusivat edes piipahtaa sisällä.

Isäntä käytti talossa ffp2-suodattimella varustettua puolinaamaria, joka toimi vähän paremmin kuin paperinen hengityssuojain. Kun hän ulkona nosti maskin otsalleen, niin hengitysilmasta ja myrkyistä kostunut venttiilinpehmuste kihautti ihon täyteen näppylöitä. Myös sukulaisemme saivat nopeasti oireita talossa: veljeni kurkkua alkoi kivistää ja isäni vaimon ääni käheytyi, kun he piipahtivat toukokuussa talossa.

Me emme kuvitelleet; talo oli myrkyillä kyllästetty.

pikkuäiti

 

21. Oman kodin ikävä – huhti-toukokuu 2015

Lasten suhtautuminen kodin ja kaiken tutun ja turvallisen menetykseen vaihteli varmaan eniten ikävaiheen – eikä niinkään luonteen – mukaan. Kuusivuotias esikoinen, isoveli, jatkoi eskaria omalla painollaan, tapasi kavereita päivittäin ja ulkoili tutussa metsässä aivan kodin naapurissa. Hän oli elänyt varhaislapsuutensa huoletta herrankukkarossa ja saanut elämään vankat eväät, joista hän nyt, pahan päivän aikana, söi ja voi hyvin. Vuosikas kuopuksemme, pikkusisko, oli vasta vartin yli vauva. Hän ei puhunut eikä muodostanut muistikuvia vielä mistään, ja tärkeintä oli äidin syli, isin kylki ja veljien hymyt.

Sen sijaan keskimmäinen poikamme, nelivuotias hullanhuoleton huithapeli, oireili kaikkein eniten. Häneltä riistettiin kaikki – ihan kaikki – hetkellä, jona altis minuus oli vasta muovautumassa toimijaksi tähän maailmaan. Kun kaikki tuttu ympäriltä hävisi, uhkasi pienen ihmisen minuuskin hukkua; onko häntäkään edes olemassa, jos maailma ympäriltä katoaa?

Pikkuveli ei enää halunnut mennä kaupungin parhaaseen kerhoon, jossa luotiin onnellista lapsuutta silloinkin, kun elämä muuten takkuili, ja hän jäi sinne itkemään. Poika lakastui ja oheni, hiljeni hyppelyistään ja kilkatteluistaan, ja yritti koko suuren sydämensä voimalla lohduttaa minua. Pää natisten hän pohti kuinka talolle kävi niin, mistä pisara meni lattian alle ja kuinka sen saisi sieltä pois.

– Voisimmehan me äiti tehdä kodin.

– Mistä me se tehtäisiin?

– Jostain rakennusmateriaalista. Puusta vaikka. Mutta tehdään sellainen jossa ei ole yhtään reikiä.

– Mihin me se tehtäisiin?

– Semmoiseen paikkaan jossa ei sada.

Minua ikävä kalvoi niin, että ensi kertaa eläissäni innostuin ompelemaan sisustustekstiilejä kotiin, jota meillä ei ollut. Ompelin pari seinävaatetta: pienen kotitalon ja pikkulinnun pesänsä kanssa. Surrasin sydämiä oveen, jota meillä ei ollut, ja jakelin niitä ihmisille, joilla sellainen oli.

Arkiviikon päättyessä murtuma rakkaissa rutiineissamme kirpaisi kaikkein eniten. Olimme aina viettäneet perheperjantaita saunomalla pitkään ja hartaasti. Lapset katselivat piirrettyjä sipsit suussa ja me saunoimme, puhuimme viikon pölyt pussiin ja pussinsuun kiinni, siemailimme saunaolutta ja mehua, ratkoimme sudokuja ja neuloimme, ja saunan päälle keitimme kahvit pulskan pullan ja konjakin kera. Yhtäkkiä meillä ei ollut saunaa, ja perjantai-ilta aukeni edessä tyhjänä ja tympeänä kuin jänkä.

Anoppi tarjosi meille jalomielisesti oman saunavuoronsa lauantaisin, keitti kylvyn päälle mannapuuron lapsille ja loihti meille aikuisille maukkaan iltapalasalaatin, mutta se oli laiha lohtu ja vain korosti menetystämme. Kerrostalon saunavuorossa oli puoli tuntia aikaa löylytellä, toinen mokoma kylpeä, ja sitten syömään, ja äkkiä tukka märkänä tien päälle. Ajoimme moottoritietä kotia kohti, näimme valon lasten synnyinkodin ikkunassa – ja käännyimme liittymästä väärään suuntaan, pois omasta elämästämme, säilöön papan kotiin.

Eräänä lauantaina paluumatkalla pojat sanoittivat tilanteemme.

– Minulla on ikävä kotiin, isoveli tunnusti, kun moottoritien valot alkoivat läpättää ikkunoissa.

– Mihin kotiin, minä kysyin, sillä tiesin hänen muistavan synnyinkotinsa, ja ajattelin hänen tarkoittavan sitä.

– Siihen, joka on homeessa.

– Voi että. Me ei voida enää ikinä asua siellä. Minullakin on ikävä sinne, minä tunnustin. – Se oli hyvä koti, meillä oli siellä tosi kivaa.

– Mulla ei ollut. Kun se oli homeessa, isoveli tokaisi.

– Se voi kuule olla, että se talo puretaan jossain vaiheessa, isäntä yritti keventää tunnelmaa.

– Mä haluan nähdä kun se puretaan.

– Yritetään mennä katsomaan, jos niin käy.

– Miksi pikkuveli on surullinen, isoveli kysyi hetken päästä kevätillan hämärässä, auton hiljaisessa huminassa.

– Kun se puretaan, nelivuotias huolenkantajamme nyyhkytti.

– Mennään sinne takaisin, isoveli yritti lohduttaa.

– Ei me voida. Siellä on vaarallista. Me sairastutaan siellä, minä muistutin, ja isäntä komppasi. – Se talo on pahasti sairas.

– Annetaan sille parannuslääkettä, pikkuveli itki ääneen, ja hänen nyyhkeensä ravisutti minunkin rintaani.

– Ei ole olemassa sellaista lääkettä. Ihmisilläkin on sellaisia sairauksia, joita ei voi parantaa. Minä yritin kyllä parantaa sitä taloa remontoimalla, mutta se ei onnistunut, isännän ääni murtui.

– Kyllä me vielä löydetään koti, jonne voidaan hankkia omia tavaroita ja kutsua kavereita kylään ja katsoa televisiota ja leikkiä legoilla ja pelata ja käydä koulua. Mehän ollaan nyt lainauskodissa, me käytetään papan tavaroita. Voi olla että seuraavakin koti on vielä väliaikainen, mutta toivotaan että se olisi Pispalassa.

– Onneksi meillä on lainauskoti, pikkuveli hoksasi hiljaa.

– Muuten me oltaisiin kodittomia, isoveli totesi.

kodintaulu

 

22. Asuntomarkkinoilla – toukokuu 2015

Emme voineet loputtomiin luuhata evakossa papan asunnossa, ja aloimme pikku hiljaa etsiskellä kortteeria kotinurkilta ja lähempää koulua, jonka esikoisemme aloittaisi syksyllä. Nopeasti meille selvisi, ettei kolmilapsinen ja kaksikissainen perhe ollut kuuminta hottia vuokra-asuntomarkkinoilla. Kävimme useissa yksityisissä asuntonäytöissä, ja olimme vähällä päästä määräaikaisiksi alivuokralaisiksi 50-neliöiseen kaksioon koulun ja esikoisen sydänystävän naapuriin. Mutta sitten vuokranantaja päätti, ettei asunto sovellu lapsiperheen kodiksi – mihin kaikki tavaratkin mahtuisivat…?

Mitkä tavarat? Eihän meillä ollut mitään tavaroita!

Kirjoitin vetoomuksia vuokranantajille: kerroin meidän yhdistäneen omistusasunnossa kaksi asunto-osaketta tilavaksi kolmioksi, isännän toimineen monta vuotta pienkerrostalon hallituksen puheenjohtajana ja valvoneen läpi piha- ja ikkunaremontin sekä kaikenkattavan putki- ja lvi-remontin. Kerroin, että kaksi 12-vuotiasta sisäkissaamme olivat jo laiskanpulskeita eläkeläisiä ja olleet meillä pennusta lähtien. Menetettyämme kaiken maallisen omaisuuden meille jäivät vain perheenjäsenemme, joiksi myös kissat laskimme, emmekä voineet lopettaa niitä nyt, kun olimme hometalosta selvinneet. Olisimme varmasti hyviä ja luotettavia vuokralaisia, sillä emme mitään muuta niin toivoneetkaan kuin pientä kotia kadotuksen jälkeen. Mutta turhaan. Kukaan ei huolinut meitä.

Mikä yllättävintä: seinä ei noussutkaan aina pystyyn kissojemme tähden, vaan vähintään yhtä usein kuulimme, että esteeksi muodostuivat lapset – he eivät olleet tervetulleita vuokra-asuntoon.

Lopulta löysin vuokrakaksion kivenheiton päästä autiotalostamme. Viitisen vuotta aiemmin vakuutusyhtiö oli rakennuttanut vanhan trikootehtaan kainaloon kerrostaloja, joista puolet oli täynnä pieniä perheasuntoja ja puolet sinkkuyksiöitä ja pariskuntien kaksioita. Useimmissa asunnoissa oli oma sauna, iso parveke ja kiinteä laajakaista, autolle tilaa parkkihallissa ja lapsille suojaisalla sisäpihalla, ja ennen kaikkea: lemmikinpito oli siellä sallittua. Taloyhtiö seisoi Pyhäjärven etelärannalla, hotellin hiekkarantojen tuntumassa omahyväisessä yksinäisyydessään kaukana kaikesta: kaupungista, koulusta, lähikaupasta – ja Pispalasta. Linnuntietä matkaa kotikulmille oli pari siivennykäystä, mutta välissä kohosi kiverä harju, jota ei viitsinyt pikku kummassa ylittää, ja kouluun oli metsääkin pitkin reilu kilometri, vaarallisia teitä pidemmälti.

Kävimme katsomassa asuntoa, jonka määrittely kaksioksi oli joko karkeaa pilaa tai liioittelua. Pohjaratkaisu oli aivan älytön; kyseessä oli tupakeittiö alkovilla, sillä olohuoneen ja makuuhuoneen välinen seinä oli avoin ja katossa verhokisko tilanjakajana. Ainoa sisäovi oli vessaan, muutoin asunto on yhtä ja samaa tilaa, ja keittiö oli syvennys olohuoneen nurkassa. Huoneisto oli olevinaan 58 m², mutta neliöt hukkuivat hulppeaan kylpyhuoneeseen ja olohuoneaukioon. Sinkkupariskunnalle se olisi ollut sula helmi ja kyyhkynpesä, mutta perheasunnoksi kerta kaikkiaan sopimaton, etenkin kun selvisi, ettei makuu- ja olohuoneen väliin saisi rakentaa seinää ja asentaa ovea.

Se oli silti parasta – ja ainoa – mitä meille nyt oli tarjolla. Varasimme asunnon kiitollisin mielin, kun revohkamme vihdoin huolittiin jonnekin.

Papan koti oli alkanut kasvaa umpeen irtaimistosta, jota meidän oli pakko ryhtyä hankkimaan. Banaanilaatikkopinot notkuivat nurkissa ja seinänvierustoilla kuin kerros kerrokselta kasvavat palmut, ja ne olivat tupaten täynnä elämän perusedellytyksiä: vaatteita, lakanoita, pyyhkeitä, leluja, muoviastioita ja kodinkoneita. Olin nopeasti päättänyt, ettei muun ollut niin väliä, kunhan lapsilla olisi lapsuus, ja olin hankkinut leluja, lastenkirjoja ja leikkikeittiön pikkutytöllemme heti kun sopivia sattui kohdalle.

Kamavyöry evakkoasunnossa paisui päivä päivältä ja ajolähtö alkoi olla käsillä, sillä pappa palaisi kotiinsa alkukesällä. Hän tarjoutui kyllä vuokraamaan itselleen asunnon, mutta siihen me emme suostuneet. Anoppi lupasi oman kaksionsa käyttöömme kesäkuuksi – sillä hän vietti suvet aina siirtolapuutarhallaan – ennen kuin pääsisimme heinäkuussa oman katon alle, pois sukulaisten nurkista.

trikoonranta

 

23. Katselmus talolla – kesäkuu 2015

Kesäkuun alkupuolella talolla järjestettiin katselmus, johon myyjä saapui oman rakennusterveysasiantuntijansa ja asianajajansa kanssa. Mekin kutsuimme paikalle oman rakennusterveysasiantuntijamme ja kaupungin parhaan, kiinteistöriitoihin profiloituneen asianajan, joka oli syksyllä palaamassa äitiyslomalta töihin. Myyjän yllätys oli melkoinen, kun hän saapasteli asianajajansa ja –tuntijansa vanavedessä talon pihalle, ja minä leikitin ja sylittelin asianajajamme puolivuotiasta nassikkaa pihalla koko katselmuksen ajan.

Myyjän asianajaja tunnisti heti kollegansa ja käpertyi poteroonsa kuin kotilo kuoreensa. Myyjä tiedusteli vaivihkaa isännältä, kuka tämä henkilö oli, ja hänkin hiljeni vastauksen saatuaan. He ilmeisesti luulivat asianajajaamme perhetutuksi, joka oli kesken äitiyslomansa rientänyt auttamaan meitä.

Varsinainen katselmus sujui hyisissä tunnelmissa. Rakennusterveysasiantuntijat olivat ilmiriidoissa keskenään ja nuorempi, korkeakoulututkinnon suorittanut diplomi-insinööri nokitteli koko ajan vanhempaa rakennusinsinööriä ja osoitteli suoranaisia virheitä ja vääriä mittayksikköjä raportista. Rakennusterveysasiantuntijamme piti visusti mielessä asianajajamme neuvon ”älä provosoi äläkä provosoidu”, ja kierros suoritettiin kunnialla loppuun.

Kadulla pois lähtiessä isäntä kysäisi myyjän asiantuntijalta korjauskokemuksia muista homekohteista, mm. sisäilmaongelmista kärsivistä kouluista.

– Kyllähän se vähän niin on, että jos Marketan luokka alkaa oireilla homekoulussa, niin vaikka koulua kuinka korjattaisiin, niin korjaamisen jälkeen käyttäjien oireet palaavat. Materiaalien vaihto ei yleensä riitä, vaan lisäksi täytyy vaihtaa käyttäjät, myyjän rakennusterveysasiantuntija lohkaisi ja tuli samalla tokaisseeksi seitsemän todistajan kuullen, ettei talosta enää kodiksemme olisi: myös sen käyttäjät pitäisi vaihtaa.

varis

 

24. Evakossa evakosta – kesäkuu 2015

Muutimme laatikkoleikkimme papan kaksiosta anopin täpötäysiin nurkkiin kolmeksi viikoksi kesäkuussa ennen kuin saimme oman vuokra-asunnon kotikaupungista.  Niin mukavaa kuin mummulassa yleensä olikin, niin nyt siellä oli perin surkeaa; me luuhasimme jonkun toisen kodissa, mummun elämän keskellä, ja omat vähät tavaramme ja vaatteemme olivat koko ajan hukassa tai pakattu laatikoihin odottamaan jonkinlaista omaa kotia. Enää emme loisineet edes kotikaupungissamme, vaan uneliaassa naapurikunnassa.

Evakon evakossakin yritimme parhaamme mukaan elää kylmän kesän koleaa lomaa ja tarjota lapsille hyviä hetkiä. Silti muistan, kuinka katselin kesäretkellä herra Hakkaraisen talossa kaltaisiamme lapsiperheitä ja ajattelin, kuinka hekin olivat lähteneet aamulla kotoaan, jossa jokaisella lapsella oli oma sänky ja unileluja, kavereita naapurustossa ja liuta kenkiä eteisen kenkätelineessä, kuinka heillä oli kaikki ne ja mittaamattomasti enemmän, eikä meillä ollut yhtikäs mitään.

Etenkin minä ja nuorempi poikamme olimme tolaltamme, itkuherkkiä ja ahdistuneita. Mielialani heittelehti kuin viipperä helpotuksesta raivoon ja turhautumiseen, ja pikkupoikani seurasi jokaista sanaani ja kyyneltä, yritti tulkita syytä niihin. Viimein soitin perheneuvolan psykologille ja sain ylitsevuotavan itkun keskeltä heitettyä hänelle joitain ankkureita tilanteestamme.

– Me jouduttiin lähtemään hometalosta, kaikki meni, vaatteetkin päältä ja lelut lasten käsistä, me sairastellaan kaikki eikä meillä ole kotia, ja eniten minä olen huolissani nelivuotiaasta pojastamme, hän on jotenkin ihan eri poika kuin ennen, hirmu huolestunut ja itkuinen, mitä minä voin tehdä, pitäisikö meidän tulla juttelemaan?

Psykologi haukkoi henkeään ja esitti osanottonsa vaikeaan tilanteeseemme.  – Lapsi peilaa näissä tilanteissa vanhempiaan, eli nyt on tärkeintä auttaa sinua ja miestäsi, hän tuumasi ja varasi minulle ajan heti kesäsulun jälkeen elokuulle.

Lähdimme rahtusen keveämmin mielin viettämään juhannusta uuteen serkkulaan: isännän sisko perheineen oli muuttanut paritaloon, ja kuudella serkulla oli nyt tilaa melskata keskenään. Niin onnellinen kuin heidän puolestaan olinkin, niin päällimmäisin tunteeni oli kiistatta sula kateus. En toki toivonut heiltä unelmien kotia pois, mutta jok’ikinen vanha piironki, kuhmuinen sohva, vieraspatja ja uusi, ihana sisustusratkaisu – ovikranssi, verho vanhoista pitsiliinoista, kenkätelineeksi tuunattu kirjahylly – vingutti päässäni samaa maanista toivelevyä: ”Olisipa meilläkin koti.”

Myös kälyltä oli pala iloa pois, sillä hän ei tohtinut hehkutella meille uutta kotia, kun meillä ei ollut kerrassaan mitään.

kesaretki

 

25. Muutto – kesäkuun loppu 2015

Olimme pyytäneet vuokranvälittäjää ilmoittamaan meille, jos vuokralainen muuttaa lupauksensa mukaisesti asunnosta pois jo kesäkuun puolivälissä, jotta pääsisimme muuttamaan omaan kotiin juhannuksena, ennen kuopuksemme ja minun synttäreitä. Mitään ei kuulunut, joten toivo synttärijuhlista omassa sopessa lakastui.

Juhannuksen jälkeen, paria päivää ennen tyttäremme 2-vuotisjuhlia isäntä soitti vuokralaiselle ja kysyi vuokralaiselta, voisiko edes varastoon tuoda jo jotain; olimme saaneet tuttavilta parvisängyn esikoiselle ja ostaneet pienemmille käytetyn kerrossängyn, eikä niille ollut missään tilaa. Vuokralainen ilmoitti muuttaneensa pois jo ennen juhannusta, ja asuntokin oli ollut toista viikkoa tyhjillään. Kukaan ei vain ollut vaivautunut ilmoittamaan asiasta meille.

Ohimot raivosta narskuen ja herhiläiset sydänalla väkersin tytöllemme muumipeikkokakkua, jota sitten nieleskelimme mummun nurkissa puolen suvun kanssa päivää ennen muuttoa. Seuraavana aamuna marssimme vuokranvälittäjän toimistoon ja vaadimme avaimia. Saimmekin ne, ja jännityksestä täpinässä avasimme uuden kotimme oven.

Vastaan letkahti taas outo, epämiellyttävä, hieman leväinen haju. Se läimäytti minua kasvoille niin että olin jälleen lyyhistyä kontalleni. – Mikä täälläkin haisee?!

Isäntä soitti isännöitsijälle ja kutsui huoltomiehen tarkistamaan onko kaikki kunnossa. Hän koetti vakuuttaa minulle, että kyllä kaikki järjestyy, mutta uusi huoli jäyti ravistunutta rintaani kun tuholainen. Sittemmin selvisi, että haju löyhähti tiskialtaan ylivuotoputkesta, jossa vesi ei yleensä edes kulje. Silti putkeen kertyneen vähäisen levän homepitoisuus riitti aiheuttamaan kurkkukipua meille herkistyneille, ja oire katosi vasta putken poistamisen jälkeen.

Niin me muutimme vähät tavaramme ja lukuisat laatikkomme mummunkammarista ensimmäiseen omaan kotiin uudessa, hometuhon jälkeisessä elämässämme. Olimme pudonneet kauan, syvälle sameisiin pohjamutiin, räpisköineet varttivuoden siellä ja ryömimme nyt ensi kertaa kantavalle maalle. Pohja oli tavoitettu, ja oli aika ponnistaa ylöspäin.

– Nythän meillä on koti, nelivuotias poikamme tokaisi, heitti huolensa sikseen ja loikkasi pää edellä leikin pyörteisiin keskelle banaanilaatikkosaaristoa ja myttyjen merta.

Niin me aloitimme uuden välivaiheen pikkukodissa.

pikkukodissa

 

26. Oman katon alla! – heinäkuu 2015

Heräsin 40-vuotispäivääni patjalta uuden kodin lattialta ja kömmin pahvilaatikoille nostetun pöytälevyn ääreen aamiaiselle. Koko rakas perheeni istui siinä myös, kissat samoilivat lootien ja lelujen keskellä ja hetken onni oli siinä ja nyt; meillä oli oma vapaus ja pikkukoti, eikä elämä ollut enää pelkkää lainaa – askeettista kyllä, mutta kuitenkin omaa.

Kadotuksen alkaessa olimme isännän kanssa nopeasti ja täysin vaistonvaraisesti omaksuneet saman asenteen: me selviämme tästä, yhdessä. Emme tuhlanneet voimiamme minun helmasyntiini eli toistemme tai itsemme syyttelyyn vaan keskityimme selviämiseen, elämän ja kodin jälleenrakennukseen hirsi kerrallaan. Uskoimme vakaasti, että kun hyvän elämän kulisseja aikansa pitää pystyssä, niin pikku hiljaa niihin alkaa onnikin asettua.

Ja nyt kun meillä oli koti, aloimme haalia sinne huonekaluja. Bongailin netin kierrätystoreilta (puoli-)ilmaisia huonekaluja: leluhyllyjä, keittiönpöydän ja -tuolit, parisängyn, televisiotason ja kirjahyllyn, jonka pystytimme seinäksi olo- ja makuuhuoneen väliin. Isäntä kiinnitti kirjahyllyn taustalevyksi valtavan vanerinpalan, kiilasi sen verhokiskon liukutankoon kiinni ja kappas: yhtäkkiä yksiö olikin kaksio! Seinä tosin tarjosi lähinnä näkösuojan, mutta pystyimme sentään iltaisin tölvistelemään äänettömällä Walking Deadia ilman lasten painajaisunia. Ainoa ovi koko kämpässä oli kylpyhuoneeseen, muuten koko huoneisto oli yhtä ja samaa tilaa ja äänimaisemaa, joten yksityisyys oli totisesti kortilla.

Pelasimme parvi-, kerros- ja parisängyllä tetristä ja onnistuimme kokoamaan ne kaikki 10-neliöiseen makuunurkkaukseen. Parvisänky oli poikittain parisängyn päällä ja kerrossänky parisängyn vieressä. Vaatekaappien eteen jäi puolimetrinen pukeutumistila ja parisängyn päätyyn ja viereen 40-senttinen liikkumavara.

Saimme isännän pelikaverilta taivaansinisen kulmasohvan, joka oli ollut pari kesää vähällä käytöllä siirtolapuutarhamökillä ja juuri passeli meille niin kooltaan kuin mikrokuitupinnaltaankin. Isäntä vierasti vähän väriä, mutta minä olin salaa iloinen heleänsinisestä pilvilinnastamme. Sohva on toiminut muksujen pomppulinnana ja kissojen oksennusmattona jo yli kolme vuotta, sen tyynyt ovat elähtäneet ja jouset irronneet monta kertaa, mutta olemme pesseet päällisiä, isäntä on korjaillut jousitusta ja vieläkin Taivaanyrjö on olohuoneemme sydän ja kutsuva syli.

Sanovat, ettei raha tee onnelliseksi. Tekeepäs. Kyllä minä ihan aidosti nautin, kun mööpelijahdin jälkeen aloin haalia kirpputoreilta sisustus- ja käyttötavaroita: löysin metallisen ihmisfiguurin, lintutauluja, jouluvaloja, leipäkoneen ja samoja lasten-, keitto- ja käsityökirjoja kuin entisessä elämässämme.  Luulin, etten enää koskaan joutuisi hankkimaan sellaisia tylsyyden ylistystuotteita kuten mattopiiskaa tai silityslautaa, mutta niin vain jouduin, ja niidenkin ostaminen tuntui melkein lahjalta. Toki ilman tauluja, koristeita ja kirjojakin pärjäisi, mutta ne toivat arkeen ripauksen ylellisyyttä, tunnun, että tämä elämä oli meidän omaamme eikä vain lainaa tai lahjoitusta. Ehkä arkeemme mahtuisi vielä joskus muutakin kuin selviytymiskamppailua: unelmia.

Kirkkaimmillaan onni oli aivan tavallisena torstaina, kun sain istua oman, siron keittiönpöydän ääressä neulomassa ja latkimassa jäähtynyttä kahvia, ja muksut loivat muovailuvahasta paakkuja ja perhosia. Silloin tuntui, että me selviämme.

perhonen

 

27. Puolustuksen keräilyä – heinä-elokuu 2015

Loppukesällä tarkensimme reklamaatiotamme korjauskustannusarvion ja vahingonkorvausvaatimuksen osalta.

Rakennusterveysasiantuntijamme korjauskustannusarvio molempien välipohjien ja ensimmäisen kerroksen seinien (pintojen ja eristeiden uusinnan) osalta oli 68 000 euroa. Lisäksi vaadimme myyjältä korvausta mm. lämmitysverkon vuotokohdan etsinnästä, ulkovuorauksen alaisen bitumikermin poistosta, asuintilojen desinfioinnista ja väliseinien eristeiden poistosta n. 25 000 e., eli yhteensä 90 000 e. hinnanalennusta, sillä kyse oli uuden lattian ja lattialämmityksen korjaamisesta, josta ei aiheutuisi tasonparannusta.

Lisäksi vaadimme myyjältä vahingonkorvausta mikrobivaurioiden vuoksi pilalle menneen irtaimiston puhdistamisesta ja/tai hävittämisestä. Perusteena vahingonkorvaukselle oli myyjän tuottamus eli se, että hän oli kertomansa mukaan ollut itse tekemässä virheellistä lattialämmitysremonttia. Tiedustelimme jälleen myyjältä, oliko remontissa ollut mukana joku ammattilainen ja missä roolissa.

Vahingonkorvausvaateeseen listasimme 33 hyllymetriä kotikirjastoa, 400 kiloa vaatteita, kodintekstiilejä ja käsityötarvikkeita, n. 100 paria kenkiä, 15 kg legoja ja 30 kg muita leluja, 830 kpl CD-, vinyyli- ja DVD/BD-levyjä, 5 kpl tietokoneita ja tabletteja, isännän Hifi- ja av-laitteet, kaksi järjestelmäkameraa ja kaikki kodinkoneet ja huonekalut, 40 valokuva-albumia, päiväkirjoja yli 30 vuodelta, kirjeenvaihdon ja käsikirjoituksia.

Haimme vahingonkorvausta 20 000 euroa, vaikka isännällä oli pelkästään hifi- ja av-laitteita (videotykki ja valkokangas, Genelecin kaiuttimet ja subwoofer, Harman Kardonin esivahvistin, levy- ja CD-soitin) siitä arvosta, ja koko irtaimistomme hankintahinta oli moninkertainen. Joukossa oli paljon itsetehtyä – ja siten korvaamatonta – tavaraa, sillä minä olin jo vuosikymmenen ajan neulonut ja ommellut vaatteita itselleni ja lapsillemme, ja isäntä oli nikkaroinut meille mööpeleitä: mm. työpöydän, keinutuolin ja uniikit kirjahyllyt. Olemme koko ikämme venyttäneet senttiä ja kierrättäneet, ja uutta ostaessakin etsimme kauan tuotetta, joka täyttää sekä laadulliset että esteettiset vaatimuksemme. Vasta kun olemme harkinneet ostosta huolellisesti, hankimme sen vuosikymmeniksi käyttöömme. Ja yhtäkkiä kaikki rakkaat käyttö- ja muistoesineemme olivat meille käyttökelvotonta roskaa ja turmeltunutta, jopa myrkyllistä jätettä.

Asianajajamme varoitteli, että vahingonkorvausvaatimuksiin myönnytään hyvin harvoin, yleensä vain siinä tapauksessa, että tuottamuksellisuus voidaan suoraan osoittaa. Hän kertoi saaneensa vain muutaman kerran urallaan viisihenkisen perheen vahingonkorvausvaatimuksen läpi, ja silloinkin vastapuoli oli tuomittu maksamaan korvausta n. 3 000 – 4 000 euroa.

Myyjä vastasi asianajajansa välityksellä elokuun lopussa ja kiisti kaikki vaatimuksemme perusteettomina. Lattialämmityksen asennuksen oli suorittanut valtuutettu asennusliike ja se oli tehty asianmukaisesti, eikä myyjällä muutenkaan ollut mitään tietoa rakennuksen mahdollisista vaurioista, joten hän kiisti vahingonkorvausvastuun.

Myyjä esitti vastineeksi oman asiantuntijansa raportin, jonka mukaan kiinteistön korjaustarve rajoittui pelkästään alempaan välipohjaan. Hän ehdotti rakenteiden avaamista, jotta mahdollinen putkivuoto alemmassa välipohjassa voitaisiin sulkea pois. Myyjän asiantuntija ei kiistänyt sisäilmahaittaa eikä sairastumistamme, mutta hän esitti epäilyjä niiden syistä ja kiisti meidän asiantuntijamme tutkimustuloksia, joissa olikin virheitä mm. VOC-näytteen viitearvoissa ja lämpökuvaustuloksissa. Myös myyjän asiantuntija piti sairastumisemme todellisena selittäjänä alemman välipohjan mikrobivaurioitumista, jonka vaikutus on levinnyt yläkertaan väliseinien ja hormien sisällä tapahtuvan ilmavirtauksen avulla.

Myyjän asiantuntijan mukaan alemman välipohjan vaurioituminen johtui joko putkien vuotamisesta rakenteen sisällä, yläpuolisissa tiloissa tapahtuneesta vesivahingoista tai mahdollisesti kosteuden kondensoitumisesta betonilaattaan ja purueristeen mikrobivaurioitumisesta vuosikymmenten aikana. Koska mikrobivaurioitumista havaittiin joka puolella alempaa välipohjaa ja lajisto oli pääosin runsasta kosteutta vaativaa, viittasi tutkimustulos hänen mukaansa pikemminkin vesivahinkoon tai putkivuotoon kuin hitaasti muodostuneeseen vaurioon. Rakenteiden sisällä olevaa putkivuotoa ei oltu riittävän perusteellisesti suljettu pois, joten hän suositteli rakenteiden laajempaa avaamista alakautta, tekemällä aukkoja kellarin betonilaattaan, jolloin pinnassa olevaa uutta lattialämmitystä ja pintarakenteita ei tarvitsisi purkaa.

Myös alemman välipohjan varsinainen korjaaminen voisi hänen mukaansa tapahtua alakautta. Alalaattapalkiston pohjalaatta voitaisiin poistaa kokonaan ja mikrobivaurioitunut purueriste imeä pois. Betonipalkkien ja puurakenteiden alapinnat voitaisiin puhdistaa mekaanisesti esimerkiksi soodapuhalluksella, jolloin koko korjauskustannusarvio tällä tavoin tehtynä oli 4 250 euroa – eli rutkasti vähemmän kuin meidän rakennusterveysasiantuntijamme arvio.

Olimme pattitilanteessa. Myyjä oli esittänyt epäilyn putkivuodosta – joka oli ollut lämmitysverkossa jo hänen siinä asuessaan – ja meidän oli nyt selvitettävä, ettei välipohjan kosteusvaurioituminen johtunut siitä. Meidän oli palkattava lisää ammattilaisia: ensinnäkin putkifirma etsimään lämmitysverkon vuoto ja toiseksi rakennusterveysammattilainen, joka tekisi talon kunnosta lisäselvityksiä uskottavasti ja virheettä, ja jonka avulla voisimme joko päätyä sovintoratkaisuun myyjän kanssa tai menestyä oikeudessa.

kivirikkoja1

 

28. Korkeimman oikeuden ennakkopäätös 7.9.2015

Syyskuun alussa Korkein oikeus antoi ennakkopäätöksen, joka raamitti kiinteistökauppariitoja eri oikeusasteissa ja loi toivoa, että mekin voisimme saada omalle talokaupallemme kiinteistökaupanpurun emmekä pelkkää hinnanalennusta.

Ennakkoratkaisu (KKO 2015:58) koski Kuhmossa vuonna 2011 tehtyä kiinteistökauppaa. Omakotitalon pesutiloista ja alapohjasta oli löytynyt kaupanteon jälkeen laajoja kosteusvaurioita, joista ostaja ja myyjä eivät olleet ennakolta tienneet, eikä niitä oltu havaittu kuntotarkastuksessakaan. Ostaja oli joutunut muuttamaan talosta pois puolen vuoden kuluttua ja vaati käräjillä 68 000 euron arvoisen kiinteistökaupan purkamista.

Kainuun käräjäoikeus määräsi kaupanpurun, jonka Itä-Suomen hovioikeus sitten kumosi ja hylkäsi ostajan vaatimukset.

Sekä ostaja että myyjä teettivät vaatimustensa tueksi asiantuntijaselvityksiä, joiden mukaan talon alapohjan korjauskustannusten määrä olisi 20 000 – 45 000 euron välillä, mikä oli 29-66 % kauppahinnasta.

Maakaaren (2. luvun 17 §) mukaan kiinteistön laatuvirheen tulee olla olennainen, jotta kauppa voidaan purkaa. Jos virhe on olennainen, voi ostaja valita, haluaako hän hinnanalennuksen vai kaupanpurun. Jos ostaja ei voi käyttää kiinteistöä aikomallaan tavalla eikä virhettä voida kohtuullisessa ajassa ja kohtuullisin kustannuksin korjata, virhe on olennainen.

Aiemman hovioikeuskäytännön mukaan kiinteistökaupan virhe on ollut olennainen ja kaupanpurkuun oikeuttava, jos korjauskustannusten määrä on ollut vähintään 40 % kauppahinnasta. Tulkinta on ollut ongelmallinen, sillä kiinteistöjen arvot eri puolilla maata vaihtelevat. Kuhmon esimerkkitapauksessa korjauskustannusten määrän tulisi olla vähintään 27 200 e ja meidän talossamme 146 800 e, jotta kaupan purkamisen perusteet hovioikeuden mukaan täyttyisivät.

Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisun mukaan kaupanpurkuperusteita ei voida arvioida yksinomaan tarkastelemalla korjauskustannusten suhdetta kiinteistön kauppahintaan. Jos vaurioiden korjauskustannusten tulisi nousta johonkin tiettyyn prosenttiin kauppahinnasta, voisi se johtaa joko myyjän tai ostajan kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen. KKO arvioi Kuhmon talon vaurioiden korjauskustannusten olevan n. 29 % kauppahinnasta, ja määräsi kaupan purettavaksi.

Korkein oikeus painotti ennakkoratkaisussaan myös muita kuin taloudellisia seikkoja. Lähtökohtaisesti kaupan purkamisen edellytyksenä voidaan pitää sitä, että kauppaa ei olisi edes alennettuun hintaan lainkaan syntynyt, jos virhe olisi ollut ostajan tiedossa. Mikäli korjauskustannuksiin liittyy varteenotettava riski siitä, että ne nousevat kohtuuttomiksi verrattuna siihen, mihin ostajan voidaan katsoa perustellusti varautuneen, ei ostajalta voida edellyttää, että hän kantaisi riskin korjauskustannusten määrästä ja korjaustöiden onnistumisesta. Tällöin riski korjauskustannuksista ja korjaustöiden onnistumisesta palautuu myyjälle.

Laatuvirheen vuoksi asuinrakennuksen käyttö voi olla kokonaan estynyt siihen saakka, kun virhe on asianmukaisesti korjattu, ja monesti haittaa on aiheutunut ostajalle jo ennen kuin haitan syy on selvinnyt. Asumishaitan arvioinnissa merkitystä on myös terveysviranomaisten lausunnoilla.

Korkeimman oikeuden linjauksen jälkeen kiinteistökauppariitojen oikeuskäytäntöjen toivottiin muuttuvan kohtuullisemmaksi ja selkiytyvän, ja me tietenkin toivoimme pääsevämme nopeasti myyjän kanssa sopuun kaupan purkamisesta nyt, kun asiasta oli ylimmän oikeusasteen ennakkopäätös.

Vähänpä me tiesimme.

pikkusieni

 

29. Sairastelua – syksy 2015

Jatkuva sairastelu rapautti haurasta turvallisuudentunnettamme ja uskoa selviytymiseen. Oli vaikea ymmärtää, miksi sairastelu jatkui aina vain, vaikka homealtistus oli päättynyt jo kuukausia sitten.

Kerran elokuun alussa läksimme kävellen parin kilometrin päähän keskustaan. Päivä oli kolea mutta kaunis, auringon kalvakka peili välkehti puiden lävitse ja kävelytie polveili pitkin harjua. Pojat napsivat suuhunsa mustikoita ja metsämansikoita ja isäntä keräili marjoja vaunuissa istuvalle tytöllemme. Hetkessä hänen kasvojensa iho alkoi kihelmöidä ja punoittaa, huulet turvota ja kurkkua karvastaa, ja kaupunkiin ehdittyämme hänen oli poikettava ensi töikseen apteekkiin ostamaan allergialääkettä. Isännällä on ollut lievää heinä- ja pujoallergiaa ennenkin, mutta nyt homealtistus oli härnännyt puolustusjärjestelmän takajaloilleen ja se alkoi rähistä heti, pienenkin allergeenin ilmaantuessa.

Home- ja sädesienialtistus oli aiheuttanut meille kaikille – ja varsinkin kuopuksellemme – matala-asteisen tulehdustilan, joka ei tahtonut parantua millään. Pikkutytöllemme jäi talolta bronkiitti, eräänlainen keuhkoputken ärsytystila. Rautayskä kumisi syvältä ja hänen rintansa rohisi jatkuvasti – etenkin yskiessä ja jokeltaessa – aivan kuin keuhkoputki olisi ollut kirnu täynnä limaa. Keväällä tyttö oli saanut antibioottikuurin nuhayskään, mutta vaikka nuha oli väistynyt, ei rohina lakannut, emmekä tienneet mitä tehdä sille.

Loppukesällä aloimme sairastella salakavalaa nuhayskää. Jonain iltana yhdellä lapsista saattoi nousta ohimenevä kuumepiikki ja korva vähän humista, mutta vaiva parani särkylääkkeellä, joten emme osanneet olla huolissamme.

Niihin aikoihin kuuliainen esikoisemme muuttui välinpitämättömäksi, ja usein kehotukset – esimerkiksi pienentää television volyymia – kaikuivat kirjaimellisesti kuuroille korville. Asia paljastui meille vasta eräänä iltana leikkipuistossa, kun huutelimme lapsia kokoon ja esikoinen jäi taas kerran joukosta. Pakkasimme muut muksut autoon ja isäntä meni hoputtamaan isoveljeä.

– Alapa tulla nyt! Muut on jo autossa, isäntä läksytti kiipeilypuussa keikkuvaa poikaa.

– Emmä tiiä. Äsken ne tässä oli, isoveli alkoi tähyillä ympärilleen sisaruksia etsien.

Poika ei totellut, koska ei kuullut käskyjä, tai kuuli ne väärin, vaimeana muminana. Vasta silloin älysimme viedä hänet – ja varuiksi sisaruksetkin – lääkäriin. Kaikilla lapsilla todettiin korvatulehdus. Pienemmillä oli sentään nuhaa, mutta esikoisella ei sitäkään; ainoa oire oli kuulonalenema.

– En minä kyllä ennen ole tällaista nähnyt, että perheen kaikilla lapsilla olisi yhtä aikaa korvatulehdus, mutta uskottava kai se on. Ei korvatulehdus yleensä tartu, päivitteli lääkäri ja määräsi kaikille lapsille antibioottikuurin.

Isäntä kävi työterveyslääkärillä seuraavana päivänä ja sai antibioottikuurin keuhkoputkentulehdukseen. Se ei ollut ensimmäisestä lääkekuurista moksiskaan, vaan parani vasta toisella kuurilla. Kun keuhkoputki tervehtyi, siirtyi tulehdus isännän poskionteloon, ja uusi, järeämpi lääkekuuri määrättiin siihen.

Juuri kun aloimme tuudittautua uskoon, että jospa sairastelu nyt riittäisi, niin jostain – korvasta, rinnasta, poskiontelosta – pisti seuraava kivunkärki ja sitten se oli menoa, taas. Välillä tuntui, että olisin voinut varata perheellemme viikkoajan terveyskeskuksesta, niin usein siellä luuhasimme jälkitarkastuksissa tai akuuttivastaanotolla näyttämässä humisevia, kutittavia, kipeitä korvia. Jos korvatulehdus oli yhdeltä tai kahdeltakin lapselta parantunut, niin kolmannelta ei. Samaan soppaan saatiin pari silmätulehdustakin. Entisessä elämässä lapsemme olivat olleet huomattavan terveitä; ainoastaan esikoinen oli yhden kerran tarvinnut antibioottikuuria, ja nyt lapset napsivat lääkkeitä kuin vitamiineja.

Koko ajan päässäni jyskytti varmuus siitä, että tämä sairastelukierre oli talon perintöä.  Pyysin vinojen silmäysten ja hysteerikoksi leimautumisen uhallakin lääkäriä määräämään lapsille jotain muuta antibioottia kuin penisilliiniä, sillä olimme altistuneet talolla penicillium-sukuisille homeille ja pelkäsin lasten allergisoituneen sille. Pelkoni ei ollut tuulesta temmattu, sillä kaksi vuotta myöhemmin jouduin itse aloittamaan penisillinikuurin angiinaan, ja parin pillerin jälkeen ihoni alkoi kutista ja punoittaa, kämmenet ja huulet turposivat pullolleen ja kieli kihahti täyteen näppylöitä. Minulle jäi homealtistuksesta pysyvä penisilliiniallergia.

Nelivuotiaan poikamme korvatulehduskierre äityi niin pahaksi, että hän sai lähetteen korvapolille putkitusta varten. Se oli kuitenkin turhaa, sillä yhtäkkiä, marraskuussa 2015 koko muksukaartimme todettiin terveeksi, ja pikkutytön rintarohinakin oli viimein hellittänyt. Hänellä oli ollut puheenviivästymää todennäköisesti korvatulehdusten takia, ja nyt, 2,5-vuotiaana tyllerö alkoi tapailla ihan oikeita sanoja. Ja niinhän siinä kävi, että kun sanainen arkku viimein aukesi, niin sepä ei sitten pikku kummassa enää sulkeutunutkaan.

Vaikka lapsiperhearpajaisissa on osallemme tuon jälkeenkin osunut niin flunssaa kuin influenssaa, korvatulehdusta, angiinaa, mahatautia ja ties mitä hyppykuppaa, niin marraskuussa 2015 tiesin, että homealtistuksen aiheuttama sairastelu oli nyt viimein päättynyt.

rannalla

 

30. Toinen kuntotutkimus talolla ja putkivuodon selvittelyä – syys-lokakuu 2015

Asianajajamme kehotuksesta kutsuimme syyskuussa toisen rakennusterveysasiantuntijan tutustumaan taloon ja ottamaan lisänäytteitä rakenteista.

Muistan jo homekoira-yrityksen suositelleen kyseistä yritystä kesällä 2014: ”Usein näihin ongelmatapauksiin kutsutaan kaikenlaisia asiantuntijoita ja korjausmestareita, ja sitten lopuksi pyydetään tämä Riihimäen porukka korjaamaan jäljet.”

Rakennusterveysasiantuntija hämmästyi talon voimakasta, pistävää hajua. Hänen mukaansa se viittasi joko käynnissä olevaan mikrobivaurioitumisreaktioon tai voc-yhdisteisiin, joita voi erittyä esimerkiksi kostean betonin päälle asennetuista rakennusmateriaaleista. Koska edellisen asiantuntijan ottamat näytteet olivat jo osoittaneet vakavan kosteusvaurion alemman välipohjan eristeissä, keskittyi uusi asiantuntija selvittämään, oliko pääasuinkerroksen lattian pintarakenteissa (eli parketissa, askelvaimennusmatossa, kipsilevyssä, laastivalussa tai kovalevyssä) viitteitä kosteusvauriosta, eli oliko betonivalu ollut kuiva lattialämmitystä asennettaessa.

Lisäksi asiantuntija otti näytteitä ylemmän välipohjan sivu-ullakoiden lattiaeristeistä. Vintit ovat alun perin olleet kylmää varastotilaa, jota oli myöhemmin yhdistetty asuintilaan ja tehty lämpimäksi. Myyjän asiantuntijan mukaan tällaisten sivuvinttien purueristeen ”mikrobivaurioitumista voidaan pitää lähes vääjäämättömänä ilmiönä”, ja pitihän meidän tutkia, oliko tässäkin tapauksessa näin.

Rakennusterveysasiantuntija löysi pannuhuoneesta pienen tihkuvuodon samasta venttiilistä, jonka putkimiehet olivat korjanneet jo alkuvuonna. Se saattoi aiheuttaa vähäisen paineenlaskun lämmitysjärjestelmässä, mutta koska myyjän asiantuntija oli esittänyt epäilyn, että homevaurio voisi johtua vesivahingosta rakenteissa – jolloin korvausvelvollinen olisikin vakuutusyhtiö eikä myyjä – oli meidän varmistettava, ettei alemman välipohjan rakenteissa ollut putkivuotoa. Oikeustajuumme ei millään mennyt, miksi me olimme selvitysvastuussa. Myyjä oli tiennyt vuodosta jo ennen talokauppaa ja salannut sen myyntivaiheessa meiltä. Miksi meidän piti nyt selvittää ja maksaa vuodon paikannus ja korjaus?

Asianajajamme mukaan meillä oli näyttötaakka eli meidän oli näytettävä vaatimuksiemme perusteet toteen. Jokainen virheperuste ja sitä koskeva näyttö arvioidaan käräjillä erikseen. Kun myyjä oli oman asiantuntijansa avulla esittänyt, että välipohjan vaurion aiheuttajana voi olla putkivuoto, oli meidän esitettävä tästä näyttö, ettei tuomioistuin vain toteaisi, että ”koska on esitetty arvelu, että välipohjan vaurio on syntynyt vuodosta, eikä kantaja ole sitä selvittänyt, on jäänyt epäselväksi se, että välipohjan vaurio saattaa olla vuodosta peräisin, joten ei ole selvitetty, että vaurio on aiheutunut välipohjan rakenteesta ja on ollut olemassa jo myyjän aikaan sekä se, että vakuutusyhtiö ei siitä vastaisi”. Välipohjavaurion syy oli siis perusteltava aukottomasti, emmekä voineet vain mennä eteenpäin väittäen, että jossain vuotaa, selvittäköön myyjä sen – vaikka myyjä olisikin tiennyt vuodosta ja jättänyt kertomatta siitä. Nyt myyjä ei voinut sitä selvittää, koska ei enää omistanut kiinteistöä.

Kutsuimme vesivahinkokartoitusfirman jälleen kerran korjaamaan venttiilivuodon ja etsimään vuotokohtaa patteriverkosta. Vanhassa talossa lämmitysverkon putket oli kuorrutettu asbestilla ja ne menivät ristin rastiin kuin sotkeutunut lankavyyhti. Eri linjastojen väliset venttiilit olivat joko jumittuneet auki tai niitä ei ollut lainkaan. Putkimiehiä tuli ja meni, yksi korjasi tihkuvuodon, toinen koeponnisti lämmitysjärjestelmän, kolmas sai potkut kesken toimeksiannon ja neljäs hutaisi raportin, josta ei ollut todisteeksi. Viikot vierivät eikä valmista tullut.

Tuntui, että  kilvoittelimme putkivuodon kanssa koko synkän syksyn. Valvoimme monta pitkää, pimeää yötä pää kädessä, ajatukset kivenraskaina, ja mietimme joudummeko teettämään purkukuntoisen talon pannuhuoneeseen monen tuhannen euron asbestipurun, lämmitysputkistosaneerauksen ja koeponnistuksen mahdollisen (mutta epätodennäköisen!) vuodon poissulkemiseksi, vaikka vuoto ja alavälipohjan kosteusvaurioitumisen syy oli lähes varmasti muualla, rakennusteknisissä ratkaisuissa. Omat ja lainatut rahat olivat loppuneet jo aikaa sitten, ja yritimme selvittää putkirikkoa mahdollisimman pienellä budjetilla. Isäntä laski paineenlaskuun tarvittavan hukkaveden määrää ja suunnitteli testijärjestelyä mahdollisen vuotopaikan löytämiseksi, ja pyysimme kahdelta eri purkufirmalta tarjoukset pannuhuoneen asbestiputkien purkamiseksi.

Lopulta marraskuun puolivälissä vesivahinkokartoitusfirma sai koeponnistuksen tehtyä ja laadittua siitä asianmukaisen lausunnon, jossa todettiin, että ”laitehuoneen vuotavan venttiilin rinnan” korjaamisen jälkeen lämpöjohtoverkostossa ei havaittu muutoksia, vuotoa tai paineen laskua.

Talossa ei siis ollut putkivuotoa, vaan välipohjan kosteusvaurioituminen johtui väärästä rakennusteknisestä ratkaisusta, eli veden kondensoitumisesta kylmän ja lämpimän tilan välisiin eristepuruihin.

tunneli

 

31. Toisen rakennusterveystarkastajan raportti – marraskuu 2015

Toisen rakennusterveystarkastajamme raportti valmistui marraskuussa 2015. Pääasuinkerroksen lattian pintamateriaaleista otetut näytteet olivat puhtaita, eli mikrobivaurioitumisen syy oli syvemmällä alemmassa välipohjassa.

Kun putkivuoto oli nyt suljettu pois, jäi jäljelle alemman välipohjan rakenteen kosteustekninen toimimattomuus – eli sama syy, jonka jo ensimmäinen asiantuntijamme oli todennut. Talvella pakastuvan kellarikerroksen yläpuolinen, betonin päälle rakennettu välipohja on kosteusteknisesti hyvin vaurioherkkä. Kylmää betonipintaa vasten tai syvemmälle eristeeseen tiivistyy kosteutta, eikä se pääse poistumaan eristetilasta ja kuivuminen on hyvin hidasta.

Rakennusfysikaaliseen syyhyn viittasi myös se, että koko alempi välipohja oli kauttaaltaan kosteusvaurioitunut. Koska alemman välipohjan lämmöneriste oli erillisissä, välipohjapalkkien muodostamissa lokeroissa, olisivat palkit vuototapauksessa estäneet veden leviämisen laajasti koko alemman välipohjan alueelle. Samassa materiaalinäytteessä esiintyi sekä korkeaa (sädesienet eli aktinobakteerit ja Mucor), kohtalaista (Aspergillus) että alhaista suhteellista kosteutta (Eurotium) vaativia lajeja. Myös tämä viittasi siihen, että vaurion syy oli rakennusfysikaalinen, sillä vaurio etenee vaiheittain kosteuden vaihdellessa ympäröivien olosuhteiden mukaan.

Ylemmän välipohjan sivu-ullakoiden lattiaeristeistä otetuissa näytteissä ei ollut elävää homekasvustoa, mutta niistä löytyi viitteitä mikrobivaurioista. Kyseessä oli siis kuivunut homekasvusto, jossa ei ollut enää elinkykyisiä itiöitä, vaan ainoastaan suoramikroskopoinnilla havaittavia rihmastorakenteita. Tällainen kuollut kasvustokin voi aiheuttaa terveyshaittoja, sillä kuivuessaan sienirihmastot hajoavat ja sisäilmaan joutuu niiden fragmentteja, joissa esiintyy samoja toksiineja ja allergeeneja kuin itiöissäkin. Hengitysteiden lisäksi altistusta tapahtuu myös ihon kautta, joten työterveyslaitoksen mukaan myös kuivunut mikrobivaurio on korjattava ja vaurioituneet materiaalit korvattava uusilla.

Rakennusterveysasiantuntijamme laati korjaussuunnitelman, jossa uusittiin koko alemman välipohjan eristemateriaali ja ylemmän välipohjan lattiaeristeistäkin kolmannes. Pelkkä lattiapinnotteiden purkaminen ja homeisten eristeiden vaihtaminen ei riitä, vaan myös betonipalkit ja alalaatta täytyy puhdistaa hiomalla, jyrsimällä tai polttamalla. Kaikki vaurioituneet puurakenteet täytyy poistaa, ja kantavat palkit on hiottava tai höylättävä kyllin syvältä, jotta vauriot saadaan pois.

Myyjän asiantuntija oli ehdottanut korjauksen toteuttamista alakautta, kellarin puolelta, jotta pääasuinkerroksen uutta lattialämmitysjärjestelmää ei tarvitsisi purkaa. Kellarin katon betonilaattaan porattaisiin imuaukkoja, joista vaurioitunut purueriste tyhjennettäisiin. Betonipalkkien ja puurakenteiden alapintoja puhdistettaisiin vähän soodapuhalluksella, eikä koko toimitus muka maksaisi muutamaa tonnia enempää.

Meidän asiantuntijamme suositteli alemman välipohjan korjaamista yläkautta, olkoonkin, että silloin lattialämmitys, kaikki lattiarakenteet ja eristeet pitäisi purkaa ja poistaa betoniin asti. Alakautta korjaaminen olisi asiantuntijamme mukaan paljon hankalampaa, kalliimpaa ja epävarmempaa, sillä jos purkutöiden edetessä ylemmissä puurakenteissa havaittaisiin vaurioita, ne jouduttaisiin poistamaan ja lattia joka tapauksessa avaamaan yläkautta. Myös homeettomaksi siivoaminen olisi alakautta tehtynä vaikeampaa, ellei mahdotonta. Kaiken kaikkiaan korjauskustannusarvio (alavälipohjan lattiarakenne yläkautta tehtynä, sivu-ullakoiden eristeiden vaihto sekä homeettomaksi siivous) nousi 125 000 euroon.

Meille jaanaus ala- ja yläkautta korjaamisen välillä oli pelkkää tyhjänpäiväistä teatteria. Olimme herkistyneet homeille, bakteereille ja sädesienille, ja tiesimme, että vaikka korjauksen ja desinfioinnin suorittaisi kuinka huolellisesti tahansa, se ei riittäisi meille. Koko talo oli kyllästetty homemyrkyillä: alemman välipohjan toksiinit olivat levinneet ilmasiltoja pitkin kaikkialle talon rakenteisiin ja imeytyneet raakalautaan. Jos yksi ainoa, lakkapintainen, puhdistettu huonekalukin riitti aiheuttamaan meille oireita (kurkkukipua, yskää, limaneritystä), kuinka voisimme palata taloon, jonka kaikkiin materiaaleihin toksiinit olivat imeytyneet ja erittyisivät hitaasti, vuosikymmenten ajan sisäilmaan? Talo pitäisi purkaa rangoille, jättää ainoastaan kantavat rakenteet pystyyn ja rakentaa asuintilat kokonaan siihen päälle uudelleen, jotta me kenties voisimme asua taas siellä. Silti pelko isännöisi talossa aina, ja jok’ikinen yskäisy, niiskaisu, pääkipu säpsäyttäisi sydänalaa: onko täällä hometta?

kelluvatalo

 

32. Reklamaation tarkennus – joulukuu 2015

Asianajajamme otti yhteyttä vastapuoleen, toimitti vuodonhakuraportin, toisen asiantuntijamme raportin ja reklamoi uusista vaurioista ylemmässä välipohjassa.  Hän viittasi myös Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuun, joka on merkittävästi alentanut kiinteistökaupan purkukynnystä, ja ilmoitti meidän palanneen kaupan purkuvaatimuksen kannalle.

Suostuisimme kuitenkin ns. neutraaliin kaupan purkusovintoon eli ilman muita korvauksia kuin kauppahinnan palautus. Kiinteistölle tehdyt parannukset (mm. uusittu lämmönvaihdin ja yläpohjan eristys) jäisivät myyjän hyväksi korvauksetta, ja molemmat osapuolet vastaisivat omista asianajo- ja selvittelykuluista. Asiantuntijalausuntoihin oli meiltä kulunut jo n. 12 000 euroa (ilman asianajokuluja).

Myyjän asianajaja vastasi reklamaatioomme myöhässä, juuri ennen joulua, ja ilmoitti, ettei hänen päämiehensä ollut valmis kaupan vapaaehtoiseen purkamiseen. Sivuvinttien rihmat olivat myyjän asiantuntijan mukaan hyvinkin vanhaa perua, ja väitetty korjaustarve oli liioittelua. ”Ostajat ovat joka tapauksessa varautuneet korjauksiin rakennuksen yläpohjassa, joten [–] on katsottava, ettei kaupan kohteessa ole virhettä tältä osin. Luonnollisesti ostajien on myös täytynyt olla tietoisia, että yli 60 vuotta vanhan talon purueristeisiin liittyy oma riskinsä ja että niiden vaihtaminen korjaustöiden yhteydessä on muutoinkin suositeltavaa.”

Jo tässä vaiheessa myyjän asianajaja ryhtyi järjestelmällisesti puhumaan yläpohjasta – eli katosta ja sen eristeistä – eikä suinkaan ylemmästä välipohjasta kahden asuinkerroksen välillä. Tämä oli hänen taktiikkansa kautta linjan, myös oikeudenkäynnissä: sumuttaa, sekoittaa, vähätellä ja harhaanjohtaa. Ikävä kyllä käräjätuomari meni vipuun.

Myyjän asianajaja vetosi edelleen salaiseen virheeseen alemman välipohjan mikrobivaurioitumisen osalta. Rakenne olisi korjattavissa kohtuullisin toimenpitein ja myyjä olisi valmis suorittamaan hinnanalennusta korjauskustannusten perusteella (lukuunottamatta tietenkin tasonparannuksia). ”Pyydänkin, että keskustelet päämiestesi kanssa vielä kerran sovinnollisen ratkaisun mahdollisuudesta rakenteiden korjaamisen ja korjauskustannuksiin perustuvan hinnanalennuksen pohjalta, jotta voisimme välttää kalliin ja pitkän oikeudenkäynnin asiassa,” vastapuoli lausahti laupeasti.

Asianajajamme pöyristyi vastapuolen taktiikkaa, jossa hinnanalennustarjous esitettiin ikään kuin avoimena tarjouksena, jonka suuruusluokka meidän olisi itse määriteltävä heidän esityksensä pohjalta. Asianajajamme ilmoitti myyjän lakimiehelle, että me emme olleet valmiita ottamaan riskiä korjaustöiden kustannuksista, onnistumisesta ja talon sopivuudesta korjaustöiden jälkeen asuinkäyttöömme, emmekä olleet halukkaita hinnanalennussovintoon, jollaisesta vastapuoli ei pystynyt esittämään edes mitään rahamääräistä tarjousta. Hän ilmoitti ryhtyvänsä laatimaan ensi tilassa kaupan purkuun tähtäävää haastehakemusta käräjäoikeudelle.

Muistan, kuinka olin syksyllä värjötellyt kulonurmella kuin kuolleen eläimen taljalla, ja avoimesta ikkunasta oli tulvinut talon omituinen, oksettava lemu. Olin kysynyt toiselta rakennusterveysasiantuntijaltamme, joka valmisteli juuri näytteenottotarvikkeita, että onko tässä mitään järkeä?

– En minä halua lähteä käräjille!

– Onko teillä vaihtoehtoja, kysyi viisas, lempeä mies, ja katsoi minua silmiin.

Ei meillä ollut.

harmaataivas

 

 

Jatkuu osassa 3. Tuomio.